Uusia opiskelijoita

Uudet opiskelijat aloittivat tällä viikolla harjoittelun tuolla meidän sairaalassa. Siellä ei ole koskaan ollut ulkomailta harjoittelijoita, joten olemme ihan ensimmäisiä koekaniineja heille. Sitä vastoin Portugalista eli mainlandistä ja muilta Azorien saarilta on harjoittelijoita ollut ja niin on tullut nytkin. Meidän osastoille eli 2.unitiin tuli 2 opiskelijaa ja 4.unitiin jopa 7 opiskelijaa, yhteensä sairaalassa on 15 uutta opiskelijaa. He ovat myös toisen vuoden sairaanhoitajaopiskelijoita, joten on mielenkiintoista seurata heidän harjoitteluaan ja vaihtaa kokemuksia. Heistä myös suurin osa puhuu ainakin jonkin verran englantia, mikä on tosi mukavaa meille.

Täällä opinnot kestävät siis 4 vuotta, kuten aiemminkin olemme maininneet ja työharjoittelut menevät siten, että ekana vuotena on vain viikon harjoittelu, jossa opiskelijat ovat tarkkailijoina, eivät saa itse vielä tehdä mitään. Toisena vuotena on ensimmäinen oikea harjoittelu 12 viikkoa, josta 6 viikkoa nämä opiskelijat ovat meidän sairaalassa ja sitten vaihtavat toiseen paikkaan seuraaviksi 6 viikoksi sen mukaan mihin opettaja heidät määrää. Eli näillä opiskelijoilla on nyt vasta ensimmäinen oikea työharjoittelu ja he olivat aivan ihmeissään, kun kerroimme suorittavamme jo viidettä harjoitteluamme. Sen huomaa myös heidän taidoistaan eli suurin osa heistä mittaa esimerkiksi verensokeria ensimmäistä kertaa elämässään ja monessa asiassa me olemme saaneet opastaa heitä, mikä on ollut itsellekin ihan hauskaa. Ja on tuntunut ihan hyvältä huomata osaavansa jo niin paljon enemmän mitä aiemmin. Nuorten seura lisäksi piristää aina, kaikki ovat tuntuneet tosi ystävällisiltä ja mukavilta.

Meillä oli yllättäen myös harjoittelun väliarviointi tällä viikolla, josta meille ei tokikaan oltu etukäteen kerrottu, kukas nyt sellaista olisi muistanut kertoa. Eli olimme vain sopineet koordinaattorin ja ohjaajien kanssa yhteisen palaverin, jossa oli tarkoitus puhua harjoittelun jatkosta. No eipä ehtinyt ainakaan etukäteen jännittää arviointia, kun emme siitä edes tienneet :) Ohjaajat sanoivat meistä, että meillä on hyvä englanninkielen taito ja lisäksi meillä on tosi hyvä nonverbaalinen vuorovaikutus ja kommunikointitaito eli tulemme hyvin juttuun potilaiden ja henkilökunnan kanssa ilman yhteistä kieltäkin. Mikä on välillä aiheuttanut ihan hauskoja tilanteitakin. Esimerkiksi eräs todella hellunen ja aina kiltti mummo kieltäytyi hanakasti ottamasta vastaan portugalilaisen opiskelijan hänelle ojentamaa kuppia ja kaikki ihmettelivät mistä on kyse. S totesi siihen, että hän ei halua muovikuppia vaan hän haluaa lasisen. Niin opiskelija haki lasisen kupin ja mummo oli tyytyväinen. Sivusta seurannut hoitaja alkoi nauraa ja sanoi kaikille, että S oli ainut joka ymmärsi, vaikka heillä ei ollutkaan yhteistä kieltä :) 4.unitissa on myös hoitajien välillä kaikenlaisia pieniä kepposia ja he ovat ottaneet S:n mukaan näihin kepposiin. Ovat kehottaneet pyytämään joltain hoitajalta jotain suomeksi ja sitten seuranneet kauempaa reaktioita. Monet naurut on kyllä saatu aikaiseksi.

Arvioinnissa kehuttiin myös meidän sairaanhoidollisia taitoja, ovat kuulemma ihan eri levelillä kuin paikallisten 2.luokkalaisten taidot ja kun olemme joutuneet ohjeistamaan uusille opiskelijoille jotain, olemme tehneet sen kuulemma ammattilaisen elkein. Kiva kuulla positiivista palautetta, ei ainakaan tarvi hävetä suomalaista hoitajakoulutusta, tästä on hyvä jatkaa. Tietysti sillä on merkitystä tosi paljon, että Suomessa työharjoittelut alkaa tosissaan heti ensimmäisestä vuodesta alkaen ja toki silläkin on merkitystä, että me emme ole enää kaksikymppisiä nuoria, kuten nämä uudet paikalliset opiskelijat.

Nyt on niin paljon uusia opiskelijoita talossa, että meille ei välttämättä riitä aina työtä ja välillä on todella tylsää seistä pitkiä aikoja kuuntelemassa portugalin kielistä ohjeistusta uusille opiskelijoille. Muun muassa siitä syystä menemme ensi viikolla kolmeksi päiväksi tavalliseen vanhainkotiin töihin eli menemme tutustumaan uuteen paikkaan. Siellä ei siis ole mielenterveysongelmaisia vanhuksia kuten tuolla sairaalassa ja se tietysti on pääsyy sinne menoon. Vanhainkoti on 6 kilometrin päässä, mikä on näiden mittakaavassa ihan järkyttävän kaukana, joten saamme sinne ensimmäisenä päivänä autokyydin meidän koordinaattorilta, joka tulee meitä hakemaan kotoa ihan varta vasten. Samalla hän ohjeistaa meille bussipysäkin, josta sinne pääsee sitten seuraavina aamuina. Hyvää palvelua kyllä taas!

Muutimme tällä viikolla uuteen asuntoon, koska aiempaan asuntoon tuli toisia asukkaita. Tämä uusi asunto on myös Airbnb:n kautta ja sama omistaja kuin siinä toisessakin asunnossa, lisäksi tämä asunto on samassa talossa, mutta ylimmässä kerroksessa. Asunto on pienempi eli poitsulla ei ole omaa huonetta, hänelle olemme tehneet olohuoneeseen oman nurkkauksen, mutta muuten asunto on edellistä huomattavasti parempi. Sisäilma on parempi, sängyt on mukavampia ja isolta parvekkeelta on aivan mahtavat näkymät kaupungin kattojen yli. Työmatka tosin piteni 26 jyrkällä portaalla per suunta ja mielellään tuota työmatkaa ei yhtään enää pidentäisi :) Meidän työmatkakävelyä on muutenkin tuolla sairaalassa ihmetelty. Yksikin hoitaja sanoi joskus asuneensa tässä meidän lähellä ja yhtenä aamuna oli kävellyt töihin, tai pitäisikö sanoa kiivennyt ylämäkeä töihin, ja kerta oli jäänyt ainoaksi, koska hän oli ollut aivan hikinen ja uuvuksissa :) Sanoi meitä hulluiksi. No ehkä he eivät ole aiemmin törmänneet suomalaiseen sisuun :D Tosin nykyään aamuisin, jos osumme oikeaan aikaan tiettyyn kohtaan matkaa, pääsemme K:n ohjaajan kyydissä töihin. Hän vie 15-vuotiaan tyttärensä yläasteelle meidän lähelle ja tulee meidän ohi autolla. Eräänä aamuna hän alkoi pysähtyä meidän kohdalla ja siitä lähtien olemme päässeet loppumatkan hänen kyydillään. Tiedä sitten, onko hän ensimmäiset viikot vain tyynesti kulkenut meidän ohi :O

Muutamaan viikkoon ei ole kunnolla satanut ja sää on nyt selkeästi aiempaa kesäisempi ja lämpimämpi. Yhtään ei tuule ja aurinko paistaa päivittäin, luonto kukkii kauniisti. Yhtään ei haittaa se, että meillä on nyt asunto aurinkoparvekkeella :)

Viime viikolla S kävi poitsun kanssa bussilla Praia da Vitoriassa päiväretkellä ja huomenna mennään sinne koko perhe. Praia tarkoittaa portugalin kielessä rantaa ja kiva rantakaupunki onkin kyseessä. Kiva myös välillä päästä tästä pikkukaupungista toisiin maisemiin, Praiassa on minigolfia, skate parkia ym.toimintaa enemmän. Matkaa sinne on vain 20km, mutta bussilla matka kestää jopa 30-45min pikkuteitä pitkin. Kylläpä täältäkin kaupungista silti vielä yllätyksiä löytyy, esimerkiksi tänään löysimme markkinat, jotka järjestetään ilmeisesti joka viikonloppu.

Uusia kuvioita

Tällä viikolla kävimme tytön kanssa tutustumassa hevosterapiaan. Siellä paikassa oli paljon muitakin eläimiä, joten mukava elämys oli kaiken kaikkiaan. Hevosterapia tarkoitti siellä lähinnä sitä, että kaikki potilaat kävivät vuorollaan yhden tietyn hevosen selässä talutettavana ja vaikka heillä näytti olevan ihan kivaa, jotenkin ehkä jäimme kaipaamaan jotain muutakin kuin pikaista talutuskierrosta, ainakin olisimme kaivanneet enemmän aikaa hevosten parissa olemiseen. 26-vuotias potilas esitteli meille paikkoja ja eläimiä, hän osasi jonkin verran englantia. Hän kertoi ylpeänä "ratsastaneensa" jo 2 vuotta ja olevansa siinä todella hyvä. Oli hienoa nähdä hänen ilonsa ja ylpeytensä, varmasti itsetuntoa kohentava kokemus ollut tuo.

Tyttökin tykkäsi olla hevosen selässä, vaikka vain talutettavana. Hän osaa kyllä oikein ratsastaakin, mutta tuolla se ei olisi onnistunut yhteisen kielen puuttumisen vuoksi. Tunnelmaa latisti vähän se, kun hoksasimme kyseisessä paikassa olevan myös härkätaisteluharjoitteluareena ja siellä ratsastaja harjoitteli hienolla valkoisella hevosella ja härkä seisoi keskellä areenaa. Vaikka Portugalissa ei härkää surmata taistelun päätteeksi, on härkätaistelu kuitenkin sellainen asia, jota ei voi mitenkään meidän näkökulmasta käsittää saatikka ymmärtää. Tyttärellä varsinkin jäi kurja mieli asiasta. Onneksi härkätaistelut alkavat täällä vasta kesällä kun me olemme jo lähteneet. Härkätaistelut on siis täälläkin edelleen suuri huvi ja kulttuuriin vahvasti sidoksissa oleva tapahtuma. Jossain paikoissahan se on jo kiellettyä, mutta ei kyllä täällä. Täällä näkee useita taisteluareenoita, härkiä kasvatetaan paljon ja matkamuistomyymälöissä myydään aiheeseen liittyviä tavaroita.

Työharjoittelussa aloitimme eri kerroksissa työt. Nyt toinen meistä on 2.kerroksessa ja toinen 4.kerroksessa. 4.kerroksessa on enemmän vuodepotilaita ja työ on 2.kerrosta enemmän vuodeosastotyöskentelyä. Letkuruokinnassa on esimerkiksi 8 potilasta, kun 2.kerroksessa on vain 2. Potilaita 4.kerroksessa on 47, 2.kerroksessa 43 ja 1.kerroksessa 34. 3.kerroksessa on kaiken ikäisiä mielenterveyspotilaita ja siellä on kaikki rankemmat tapaukset, joten siellä me ei tulla työskentelemään ollenkaan. Se olisi liian vaikeaa ilman yhteistä kieltä, koska siellä on kuulemma hyvin paljon manipuloivia ja myös aggressiivisia potilaita.

4.kerroksessa on kaikkein rennoin työilmapiiri. Eräs miespuolinen hoitaja J kertoi viihtyvänsä siellä kaikkein parhaiten tuosta talosta ja että hoitajat keksivät toisilleen erilaisia kepposia ja potilaita he erityisesti iltapäivisin yrittävät hauskuuttaa kaikin tavoin. Koska vuodepotilaat eivät pääse pohjakerroksen viriketoimintaan, yrittävät hoitajat tuoda heille iloa elämään. Kuten J sanoi, on hoitajan työ paljon muutakin kuin päivittäin toistuvia hoitotoimenpiteitä. Hoitajan tehtävänä on olla tukena ja ilona, tuoda sisältöä elämään, varsinkin kun näillä psykogeriatrian potilailla niin vähän käy vierailijoita.

4.kerroksessa pääsee oppimaan paljon sairaanhoitajan taitoja, muun muassa nenämahaletkun laittamista, katetrien laittamisia, haavahoitoa ynnä paljon muuta. Kaikkea saa tehdä ja kaikkeen kannustetaan, oikein etsimällä etsitään uusia oppimisen aiheita, hyvä niin! Jossain aiemmassa postauksessa mainitsimme, että tuolla sairaalassa on myös lähihoitajan kaltaisia perushoitajia, mutta nyt selvisi, että joillakin heillä ei ole minkäänlaista koulutusta. J ei osannut sanoa mikä heidän työnimikkeensä voisi olla englanniksi, joten keksimme J:n kanssa kutsua heitä auttajiksi. Jotkut heistä ovat olleet talossa nuoresta asti auttamassa ja jääneet sille tielle. Jotkut heistä ovat käyneet joitakin kursseja ja jonkinlaista kunnon koulutusta heille on suunnitteilla. Heillä on kuitenkin aika iso rooli päivittäisessä hoitotyössä. He pesevät päivittäin kaikki potilaat, pukevat, "vessattavat", syöttävät ym. Ja kun he huomaavat potilaalla haavoja, ihon rikkoutumista/punoitusta tai mitä vain, kertovat he siitä sairaanhoitajalle, joka tulee rasvaamaan potilaan tai hoitamaan haavan. Joskus jos on oikein kiirettä sairaanhoitajalla, saattavat he ohjeistaa avustajan laittamaan rasvat. Rasvoja/öljyjä/seerumeita/putsausaineita on todella paljon eri nimisiä ja eri käyttötarkoituksiin, meillä ei ole vielä ainakaan mitään hajua mitä niistä on tarkoitus käyttää mihinkin. Ilmeisesti jotkut on myös todella vahvoja lääkeaineita sisältäviä, yksi rasvoista sisältää antibiootin kaltaista ainetta ja mitä googlettamalla nimiä on selvinnyt, niin useita näitä rasvoja/aineita ei käytetä Suomessa ollenkaan tai niiden käyttö on lopetettu tai sitten niitä käytetään vain erityisolosuhteissa esim.leikkaussalissa. Näiden siniasuisten auttajien ja valkoasuisten sairaanhoitajien yhteistyö kyllä tuntuu toimivan hyvin ja jos auttajat ovat myöhässä aikataulusta tai heillä ei ole riittävästi henkilökuntaa, sairaanhoitajat menevät työpariksi. Työpareittain auttajat muutenkin hoitavat kaikki työtehtävänsä.

Vietimme paikallista isänpäivää tällä viikolla käymällä kahvilassa syömässä herkkuleivonnaiset. Meillä sattuu myös 2 äitienpäivää täälläoloaikaan, koska täällä äitienpäivää vietetään toukokuun ensimmäisenä sunnuntaina ja meillä toukokuun toisena sunnuntaina. Pääsiäiskarkkeja on myös ilmestynyt jo kauppoihin ja pääsiäistä mekin olemme alkaneet jo odottaa. Silloin meillä on koko perheellä vähän lomaakin ja ilmat lämpenee lisää siihen mennessä. Jos oikein ymmärsimme, on Portugalissa myös liberty day huhtikuussa ja vappupäivänä täällä juhlitaan myös labor dayta eli tämä keväthän on täällä yhtä juhlaa!

Viikon päästä meillä koittaa muutto tämän talon kolmanteen kerrokseen, kun tänne asuntoon tulee uudet asukkaat. Yläkerran asunto on tätä pienempi eli molemmille lapsille ei ole omaa huonetta, mutta ainakin meillä on siellä kunnon parveke/kattoterassi, josta näkee kaupungin kattojen yli ja siellä on sitten hyvä paistatella päivää kevätauringossa. Toivottavasti osoittautuu hyväksi sekin asunto.

Bom dia / boa tarde!

Ensimmäiset viisi kertaa, kun joku sanoo, että ei oikein osaa englantia ja sitten nauraa kavereidensa kanssa hulvattomasti - on itsestäkin hauskaa, mutta kun sen kuulee sataviisikymmentäviisi kertaa, alkaa se vähän kyllästyttää. Täällä ei osaa yhtään ennakoida sitä, kuka puhuu englantia ja kuinka hyvin, ja kuka ei yhtään. Jonkun pienen kioskin myyjä tai roskakuski voi puhua todella hyvin englantia (ikäkään ei ratkaise) ja sitten esimerkiksi lääkäri tai uimahallin lipunmyyjä ei osaa ollenkaan. Ja kaikki nekin, jotka englantia osaavat, ovat hyvin haluttomia sitä puhumaan ja sanovat joka i k i n e n kerta, että eivät oikein osaa. Kaikki olettavat meidän puhuvan tosi hyvin ja joskus on joutunut oikein sanoa, että "heii älä ressaa, eihän englanti ole meidänkään äidinkieli, ei mekään kaikkia sanoja osata/muisteta!" Mutta saamme vain pitkiä katseita osaksemme. Täällä on sairaanhoitajaopinnoissa alettu opiskella englantia vasta 5 vuotta sitten. Tämä kieliasia on täällä se asia, joka on alkanut "hieman" kyllästyttää ja mikä vaikeuttaa tosi paljon meidän työharjoittelua. On vaikea oppia uutta, kun kukaan ei osaa selittää asioita tai ei halua/osaa vastata kysymyksiin.

On myös hyvin outoa sekin, että olemme nyt olleet töissä juuri kaikkien niiden ohjattavina, jotka eivät englantia osaa. Yhden miespuolisen hoitajan (tuolla on muuten monta miespuolista sairaanhoitajaa) äiti on amerikkalainen eli hän puhuu täysin englantia. Mutta jostain syystä hänkään ei innokkaasti sitä puhu. Joka aamu aloitamme työn sairaanhoitajien palaverilla, jossa käydään läpi potilaiden akuutteja asioita, ilta- ja yövuoron tapahtumia ja tulevan päivän asioita. Koko palaveri on portugalin kielellä eikä sanaakaan siitä meille koskaan käännetä englanniksi. Ja joka ikinen aamu he vitsailevat siitä, että kuka heistä puhuisi jotain englanniksi. On hieman turhauttavaa siellä joka päivä seistä, kun mitään ei ymmärrä. Ja kuinka tärkeää meidän olisi myös saada kaikki se tieto, mitä siellä jaetaan.

Okei, pientä turhautumista on varmasti havaittavissa tästä postauksesta. Eli kuherruskuukausi on täällä selkeästi ohi, joskushan sen täytyy päättyä :) Varsinaista koti-ikävää emme kuitenkaan koe, eihän täältä nyt ennen kesää haluaisi Suomen ilmastoon palata. Joka päivä kun astuu sairaalasta pihalle, tuntuu kuin astuisi eri maailmaan. On niin lämmintä, niin kaunista, niin ihanaa. Vaikka joka paikassahan sairaalat on ihan oma maailmansa, joissa ulkomaailman olemassaolo unohtuu.

On toki paljon asioita, joita kotimaasta kaipaa. Erityisesti kaipaa tietysti omaa mukavaa sänkyä, hyvää tasaisen lämmintä suihkua, saunaa, irtokarkkeja (salmiakkia, lakritsia, kinuskikuulia, siis ihan kaikkea muuta kuin tämän maan hedelmälöllökarkkeja), kunnollista vahvaa vessapaperia, vesijohtovettä (koko ajan pitää olla kaupasta roudaamassa noita 5 litran vesikanistereita ja auta armias kun vesi onkin päässyt loppumaan ja kaikilla tietysti hirveä jano just silloin), Felixin perunamuusia (mikä helppo arjen pelastaja!), tavallista rasvatonta maitoa (maidon juonnin olemme lopettaneet kokonaan, koska kaikki maito on täällä vähalaktoosista tai laktoositonta, sen sijaan mehua ja limsaa kuluu nyt aivan liian paljon), ruisleipää (tietysti!) ja Juhlamokkaa. Sitä vastoin kotimaasta emme kaipaa ollenkaan ylikalliita ruokakauppaostoksia, ylihintaista ravintolasiideriä ja -kaljaa, kalliita ja pieniä ravintolaruokia, lunta ja ja montaa asiaa.

Olemme tietysti suomalaisina tarjoilleet täällä hoitajille salmiakkia, ihan vain kokeilumielessä. Yksi taisi tykätä tai esitti tykkäävänsä, lähestulkoon jokainen muu on juossut sylkemään karkin roskiin :) Omituisia :)

Kävimme aiemmin tällä viikolla amerikkalaisten opiskelijoiden kanssa tutustumassa tämän saaren pääsairaalan akuuttiosastoon. Azoreilla on kolme isoa sairaalaa ja yksi niistä on siis tällä saarella. Siellä on erikseen lasten päivystysosasto, mikä on ideana oikein hyvä. Siellä lapset saavat vanhempiensa kanssa rauhassa odotella omissa huoneissaan. Siellä on erikseen tutkimushuone, jossa tehdään kaikki toimenpiteet ja leikkihuone, johon lapset saavat vapaasti mennä. Hoitajilla on värikkäät työpaidat, joissa on eläinten kuvia. Huonoja puolia siellä oli askeettisuus eli kaikki oli hyvin valkoista ja pelkistettyä, ei olisi ihan heti uskonut lasten osastoksi. Leikkihuone vain oli maalattu ja sisustettu värikkääksi. Desinfiointiaineita emme nähneet yhdessäkään seinässä tai ylipäätään missään(!). (Hauskaa oli huomata, että amerikkalaisetkin opiskelijat desinfioivat kovasti käsiään omilla aineillaan tutustumiskäynnin päätteeksi.) Päivystysosastolta lapset päätyvät joko sairaalan lastenosastolle tai kotiutuvat. Osastolla oli myös teini-ikäisiä lapsia ja kuulemma enenevässä määrin on potilaina teini-ikäisiä huumeita käyttäviä tyttöjä. Surullista.

Täällä kansantaudit on samoja kuin Suomessa eli ihmisillä on ylipainoa ja ylipainoon liittyviä sairauksia, on verenpainetautia, sydänvaivoja, erilaisia syöpiä ja päihdeongelmaisia on liikaa. Ennen kuulemma alkoholin liikakäyttäjät joivat paljon kaljaa, nyt on nuoremmillakin jo ongelmana kovan viinan juonti, ja tietysti huumeita on täälläkin. Paljon miehiä näkyy istuvan kapakoissa. Erikoista on se, että aamuisin kun kävelemme töihin, on siellä täällä katujen varsilla seisoskelemassa yksittäisiä karun näköisiä miehiä, jotka odottelevat kyytiä. Nämä miehet työskentelevät katuja kunnostamassa ja rakennuksilla. Ei ole tietoa, ovatko he jotain työllistettyjä vai ihan vain normiduunareita, mutta kaikki he ovat miehiä. Ehkä he pistävät silmään vain siksi, että heidän lisäksi me olemme ainoita, jotka aamuisin ovat jonnekin matkalla jalkaisin tai ilman omaa autoa. Jokaikinen kulkee täällä omalla pienellä pompannapillaan (ja hurjaa vauhtia), kukaan ei liiku kävellen mihinkään. Ymmärrettävää kyllä, kuka näitä katuja jaksaisi ylösalas vuosikausia kulkeakaan.

Tutustuimme amerikkalaisten kanssa myös hätäkeskukseen. Kaikki hätäpuhelut päätyvät numeron 112 kautta hätäkeskukseen ja lisäksi siellä on erikseen sairaanhoitajia vastaamassa "health line" -puheluihin. Linjan perustamisen jälkeen on 112-puheluita saatu rutkasti vähennettyä. Paikalla on lisäksi lääkäri (ei tietoa onko hän aina paikalla vai tiettyinä aikoina, nyt hän ei ollut paikalla). Sairaanhoitajien linjalle soittavat ihmiset kaikenlaisista ongelmistaan ja kysyvät kaikenlaisia kysymyksiä. Jonkin verran on myös mielenterveyspotilaita, jotka soittelevat muuten vain. Nämä puhelut on saatu kuitenkin vähennettyä hätäpuheluiden joukosta ja on saatu 112-puhelut kohdentumaan oikeisiin hätätilanteisiin. Puheluita keskukseen tulee yhteensä noin sata päivässä. Hätäkeskuksen pihassa on myös helikopterikenttä, mutta se on armeijan helikopterin käyttöön tarkoitettu, pelastushelikopteria tms. ei ole ollenkaan. Luulisi, että sellaista juurikin tarvittaisiin, kun joka saarella ei ole omaa sairaalaa ja merialueet on isoja ja kovassa käytössä.

Uimahalliin kävimme tutustumassa myös amerikkalaisten kanssa ja meille oli järjestetty tunnin kestoinen vesijumppa. Uimahallimaksu 2 €/henkilö ei päätä huimannut. Erikoista oli se, että yksi uimahallikäynti on täällä kestoltaan 1 tunti, ei enempää. Saunaa ei tietystikään ollut :(

Uudet paikalliset opiskelijat (2 kappaletta) aloittivat sairaalassa tällä viikolla työharjoittelun. He ovat neljännen vuoden opiskelijoita ja ovat viimeisessä 3 kuukauden harjoittelussaan, jonka jälkeen he valmistuvat kesäkuussa. Tällä viikolla on joutunut vähän miettimään, että riittääkö meille kaikille neljälle opiskelijalle hommia, mutta onneksi me ensi viikolla vaihdamme eri osastoille kuin nämä paikalliset opiskelijat. Harmi vain, kun heidän kanssa on voinut puhua englantia ja on ollut kiva katsoa, miten he hoitavat hommia. Ainakin aseptiikasta he ovat huolehtineet paremmin kuin varsinaiset hoitajat :) Erikoista on ollut se, että he hokevat ohjaajille ja toisinaan myös potilaille "sim senhora" (lue: sii senjoora) eli kyllä rouva. Mikä on pistänyt vähän miettimään, että pitäisikö meidänkin hokea "yes madam", mutta ei oikein sovi meidän suuhun... Toisaalta taas kukaan ei ole tuntunut meiltä sellaista odottavankaan, hoitajien kanssa on tosi tuttavalliset ja rennot välit, ja toisaalta taas on ihan sama mitä puhumme, kun aina meitä ei ymmärretä kuitenkaan. Välillä on tullut vahingossa puhuttua suomea tai ruotsia varsinkin eikä kukaan ole hämmästellyt sitäkään :)

Tällä viikolla olemme tutustuneet myös eri terapioihin ja virkistystoimintaan, joita sairaalassa on käytössä. On taideterapiaa, askartelua, kädentaitoja, musiikkiterapiaa, muistipelejä ym. Tietokoneita käytetään muistin virkistämiseen ja erilaisiin kognitiivisiin terapioihin. Liikuntasalia fysioterapeutti käyttää potilaiden liikuntaan ja tai chi -rentoutumishetkiin. Kaikki virkistystoiminta tapahtuu aamupäivisin sairaalan pohjakerroksessa eli osastoilla ei yleensä järjestetä kuin lauluhetkiä tai muuta pienimuotoista. Naistenpäivänä oli ykköskerrokseen järjestetty kampaaja ja meikkaaja, joista potilaat olivat aivan innoissaan.

Potilaiden kanssa käydään myös uimahallissa, kirjastossa ja hevosterapiassa läheisellä farmilla (josta kerromme enemmän ensi viikolla). Sairaalassa on myös snoezelen-huone, joka on stimulointiterapiaan tarkoitettu ja huonetta käytetään pääasiassa potilailla, joilla on vuorovaikutus erittäin vaikeaa. Huoneessa on mahdollisuus käyttää erilaisia värivaloja, ääniä, musiikkia ja hierontapalloja. Makuupaikat on vesisänkyjä, joissa on miellyttävää maata. Lisäksi sairaalassa on pesula, jossa vihreätakkiset avustajat eli vammaiset henkilöt yhdessä ohjaajien kanssa pesevät pyykkiä, mankeloivat ja ompelevat. He ovat suureksi avuksi sairaalassa ja samalla itse saavat tehdä merkityksellistä työtä. Nuo vihreätakkiset avustajat ovat monissa erilaisissa avustavissa rooleissa sairaalassa. He ovat sairaalan iloisinta henkilökuntaa, toisinaan heiltä saa myös halauksia. Muutenkin on ilo huomata, kuinka kaikki sairaalassa kulkevat tervehtivät toisiaan huikaten iloisesti "bom dia!" (ennen klo12) tai "boa tarde!" (klo12:n jälkeen) tai ihan vain "hola!" Yksikään ihminen ei jätä koskaan tervehtimättä. Ja vasta tänään tajusimme yhden iloisen tavallisissa vaatteissa kulkevan miehen olevankin koko paikan pomo. Ison sairaalan pomo ja kaikki kohtelevat kuin tavallista duunaria, ihailtavaa! Sillä eikös me kaikki olla ihan vain ihmisiä asemasta tai palkkapussista riippumatta!

Historiaa ja kansantansseja

Taas on yksi viikko vierähtänyt ja yhtäkkiä huomaamme olleen täällä jo kuukauden! Toinen lapsista laskee päiviä kotiinpaluuseen ja toinen pelkää, että aika kuluu liian nopeasti, me itse voisimme tällä hetkellä vaikka jäädä tänne <3 Varsinkin kun kevät ja kesä tekee täällä nyt selkeästi tuloaan, ilma on lämmin ja myrskyt on kuulemma ohi nyt. Harmi kun meidän vieraat ei päässeet tänne vasta nyt! Kyllä meidän toinenkin lapsi on hyvin viihtynyt, teini ei vain toki voi ääneen sanoa, että tämä ratkaisu on välillä tuntunut ihan kivaltakin <3 Ja kun ne kaikki rakkaat kaverit on niin kaukana. Onneksi on olemassa WhatsApp ja 3 tunnin videopuhelut... Ihmiset on selkeästi kaivautuneet ulos kotikoloistaan, kun ulkona näkee yhä enemmän väkeä. Aiemmin olemme ihmetelleet, missä kaikki on. Mutta niinhän se on Suomessakin, että kevätaurinko vasta saa ihmiset ulos poteroistaan, kun talven ajan porukka istuu sisällä. Täällähän toki on niin kovin kylmä ja inhottava talvi ollutkin, että kuka nyt viitsisi ulkona kulkea +15 säässä ja kun aurinkokin on paistanut vain osan päivästä :)

Työharjoittelu on sujunut meillä samaa rataa kuin aiemminkin. Vähän on välillä käynyt tylsäksi, jos työpariksi on sattunut englantia taitamaton hoitaja, mitään ei ole voinut jutella eikä mitään kysellä. Vähän on aistinut myös väsymistä hoitajien puolelta, onhan se raskasta kun opiskelija seuraa kuin hai laivaa ja kun he jännittävät sitä englannin puhumista aivan liikaa. Työ on myös alkanut olla joka päivä sitä samaa eli olisimme jo valmiita vaihtamaan osastoa. Tuleva viikko onneksi tuokin uusia tuulia tullessaan.

Tuolla sairaalassa ei uskonnollisuus näy mitenkään erityisesti, mitä nyt uskonnollisia patsaita ja kuvia on joka huoneessa. Perjantaina oli jonkun historian henkilön muistopäivä, jos oikein ymmärsimme niin henkilö liittyi jotenkin sairaalan perustamiseen...ja siitä syystä kaikki sairaalan väki oli tervetulleita kirkkoon/kappeliin. Menimme tietysti mielenkiinnosta mukaan, oli ensimmäinen kerta katolisessa jumalanpalveluksessa. Huomioitavaa oli se, että siellä laulettiin paljon enemmän kuin meidän luterilaisessa tilaisuudessa, laulut olivat paljon iloisempia ja kaikki osallistuivat. Paitsi tietenkään me. Hieman hämmentävää oli se, että yhtäkkiä jossain kohtaa kun sanottiin aamen, kaikki alkoivat antaa poskisuudelmia vieressä, edessä ja takana oleville. No ei siinä mitään go with the flow vaan, mukana oltiin niin kuin se olisi ollut meille ihan normaalia ja jokapäiväistä :)

Tänä viikonloppuna olemme ahkeroineet koulutehtävien parissa koko perhe ja lisäksi olemme harrastaneet korkeakulttuuria, keilausta ja kansantansseja. Siis mitä?! Kyllä. Menimme viimein käymään tuolla viereisessä museossa, jota kaikki meille on suositelleet ja tosiaan ihan meidän vieressä sijaitsee. Emme tiedä oliko joku ilmaispäivä vai mitä, mutta museo ei maksanut meille mitään. Oli kyllä mielenkiintoinen käynti! Tutustuimme Azorien historiaan sekä taidenäyttelyyn ja itse museorakennuskin oli vaikuttavan hieno. Meitä kaikkia on aina kiinnostanut historia ja erilaiset linnat ja vanhat rakennukset. Kannatti siis mennä!



Täällä on todella paljon hyviä vaatekauppoja, ruokaravintoloita ja kahviloita, koko ajan löytyy uusia paikkoja. Ja niin ihanan edullista joka paikassa. Oi että kun on tullutkin täällä syötyä kaikkea hyvää! Noissa kaikissa paikoissa on kuitenkin aina hyvin vähän ihmisiä, että olemme ihmetelleet miten ne pysyy pystyssä. Vaikka ei ne kai aina pysykään, kun googlemapsiin ei ole yhtään luottamista. Kun löytää jonkun kivan paikan ja lähtee sitä etsimään, ei koko paikkaa ole olemassakaan (enää?).

Keilahalli me onneksemme löysimme ja kävimme koko perhe keilaamassa. Se oli hauskaa ja sinne menemme toistekin! Siellä vain ei ollut niin kauhean halpaa, kun siellä ei maksettu ajasta vaan kierroksista. Eli yksi kierros maksoi meidän perheeltä 14€ ja mitä se kesti, ehkä puoli tuntia. Seuraava kierros oli sitten 10€. Eli tavallaan 24€/tunti.

Ja sitten se kansantanssi :) Amerikkalaiset sairaanhoitajaopiskelijat tulivat tänne eilen ja me tapasimme heidät tänään. Meidän koordinaattori kertoi meille ennakkoon aktiviteetit, joihin voimme heidän kanssa osallistua ja me valitsimme niistä mielenkiintoisimmat. Tänä iltana osallistuimme traditional dinner and folk dances -iltaan, jonne tuli myös nämä amerikkalaiset opiskelijat, portugalilaisia opiskelijoita ja kansantanssiryhmä. Maksoi meiltä 16€/hlö, lapset oli tervetulleita ilmaiseksi.

Otimme lapset mukaan, vaikka he eivät niin innosta kiljuneetkaan, mutta oli kiva heidänkin nähdä oikeaa portugalilaista kulttuuria. Maistelimme erilaisia perinneruokia, vaihdoimme ajatuksia amerikkalaisten kanssa ja sitten pöydät raivattiin pois ja kansantanssiryhmä esiintyi. Eikä aikaakaan kun huomasimme olevamme mukana tanssin pyörteessä, vastusteluistamme huolimatta. Varsinkin lapset vastustelivat ensin, mutta "vie sie minä vikisen" oli mentaliteettina ja kaikkien oli tanssittava. Ohimennen tanssin pyörteessä yritimme viestittää lapsille, että relatkaa ja hymyilkää vain, ei mekään osata eikä ymmärretä yhtään mitään. Ja voi pojat kun meillä oli hauskaa, ihan oikeasti hauskaa ja nauru raikasi :) Lapset sai kovasti kehuja iloisesta heittäytymisestään ja olisi meidän pojasta kovasti vävypoikaakin haluttu :)

Aamulla menemme amerikkalaisten kanssa tutustumaan ison sairaalan lastenosastoon. Oli muuten mukava tavata näitä amerikkalaisia, tuntuivat heti jotenkin niin tutuilta. Portugalilaiset on ystävällisiä ja mukavia, mutta kovin varautuneita ja vaikeasti lähestyttäviä. Varmasti se on se kielimuuri. Näiden amerikkalaisten kanssa tuntui heti siltä kuin olisi omiensa kanssa ollut.

Karnevaalitunnelmaa ja koulutehtäviä x 4

Saimme Miguelilta viestiä, että kannattaa mennä pääkadulle katsomaan opiskelijoiden kulkuetta päivällä klo13. Liittyy näihin 5 päivän karnevaaleihin. Menimmehän me katsomaan. Ensinnäkin kulkue tuli yli puoli tuntia myöhässä ja syykin selvisi siinä vaiheessa, kun opiskelijat näimme. Kaikki olivat pukeutuneet naamiaisasuihin (enemmän tai vähemmän räävittömiin) ja kaikki olivat enemmän tai vähemmän känässä, joillakin kaksikin viinipulloa kädessä. Aikamoista känniörveltämistä oli koko kulkue, keskellä kirkasta päivää, keskellä katua, ja sitä oli katsomassa paljon ihmisiä vauvasta vaariin. Eli kyllä ne nuoret osaa ulkomaillakin örveltää humalassa kuin suomalaiset konsanaan, täällä ne viinipullot on vain halvempia (alle 2€/pullo). Kulkueen tarkoitusta emme täysin ymmärtäneet, mutta mieleen tuli suomalaisten penkkariajelut, olikohan kyse siis valmistumista opiskelijoista..? Nämä taisi olla yliopistoikäisiä nuoria eli ei ihan sentään lukioikäisiä kuitenkaan. Suomalainen penkkariajelu on kyllä aika kesyä tuohon nähden, hyvä niin.

Yhtenä iltana aloimme kuulla kovaa railakasta musiikkia asunnollemme asti ja lähdimme koko perhe nopeasti katsomaan, mistä musiikki tulee. Kello oli jo lähempänä keskiyötä. Löysimme kävelykadun, jossa oli karnevaalit parhaimmillaan. Aikuisia ja muutama lapsi, kaikki pukeutuneina mitä erikoisempiin naamiaisasuihin, kaikki tanssivat ja kaikilla oli hauskaa. Aivan tuli hyvä mieli itsellekin ja teki mieli liittyä joukkoon, mutta vähän ulkopuolisiksi ulkomaalaisiksi silti tunsimme itsemme. Tyydyimme seuraamaan sivusta. Musiikki oli iloista ja menevää, kaljahanat lauloivat ja useimmilla ihmisillä oli joku iloliemilasi kädessään. Tuli mieleen Rion karnevaalit. Ilmeisesti tarkoituksena oli pukeutua tämän saaren teeman mukaisesti eli oli lehmiä, härkiä, nunnia, härkätaistelijoita ym.ja oli joukkoon eksynyt yksi joulupukkikin (jolla oli reikäiset housut ja muovinen takapuoli paljastui rei´istä :)). Erityisen hauskaksi karnevaalitunnelman teki se, että ihan oikeasti suurin osa porukasta oli pukeutunut naamiaisasuun ja todella panostanut asuihinsa. Pukeutuisiko Suomessa kaikki aikuiset yhtä hulvattoman vapautuneesti ja tanssisivat kadulla..? No varmasti ainakin kaljalasin kanssa :)

Tuo katukarnevaali järjestettiin lauantaina ja uudelleen maanantaina. Molemmilla kerroilla havahduimme vasta, kun musiikki alkoi kuulua meidän kämppään (noin kilometrin päähän). Ilakointia kesti aamuneljään.

Kun muut ilakoivat karnevaaleissa, keskityimme me tekemään koulutehtäviä. Kuten aiemmin tuli mainittua, että tämän matkan järjestäminen oli jo itsessään aikamoinen projekti, niin nämä kouluasiat tietysti liittyi vahvana siihen ajatukseen. Eli koulutehtäviä on 3 kuukaudeksi PALJON. Ja koska niitä ei joka päivä tehty meidän vieraiden ollessa täällä, oli nyt kurottava kulunut aika umpeen. Laitamme lapsille yleensä seuraavan päivän koulutehtävät illalla valmiiksi ja he tekevät niitä meidän ollessa töissä. Tehtäviä on koulukirjoissa, sähköpostissa, Wilmassa ja sähköisissä sovelluksissa. Lapsilta siis vaaditaan aika paljon itseohjautuvuutta ja itsekuria. Mutta selväähän on se, että koska kyse on uusista asioista, pitää jonkun ne heille opettaakin. Eli meillä kuluu aika paljon aikaa siihen, kun opetamme heille matikkaa, äidinkieltä, kieliä ja paljon on sellaisia tehtäviä, joista he eivät suoriudu yksinään ja niitä teemme sitten yhdessä. Tähän lisäksi meidän omat koulutehtävät, harjoittelun tavoitteet, harjoitteluun liittyvät tehtävät, esseet, verkkokurssit. Että tekemisen puutetta ei ainakaan tule. Välillä on tullut tuskailtuakin ja mietittyä, että mihin ihmeeseen ollaan ryhdytty, mitä me oikein kuviteltiin. Ja vasta 3,5 viikkoa oltu täällä. Mutta jos täällä pelkästään lomailtaisiin 3,5 kk, niin kyllä siinäkin täihin tulisi. Pitää vain yrittää tehdä joka päivä edes vähän jotain, että ei kasaannu tehtävät. Kyllä se tästä :) Ja lapset on tyytyväisiä jo siihen, että saa aamuisin nukkua kauemmin kuin kotona.

Näimme muuten hauskan t-paidan eräässä matkamuistomyymälässä. Siinä luki: Acores - 4 seasons in one day. Oli aika osuvasti todettu :) Kun juuri pääset oikein nauttimaan ihanasta lämpimästä auringosta, alkaa pikkuhiljaa sataa ja kohta sade ja tuuli yltyy ihan mahdottomaksi. Se on erityisen hauskaa pyykkäämisen kannalta, tulee useammatkin kilpajuoksut juostua sateen kanssa. Pyykit ei kuivu kuin ulkona ja siellä ne toki kuivuu auringossa parissa tunnissa, aurinkoa pitää hyödyntää heti kun se paistaa. Ja aina kun aurinko paistaa, on onnen tunne päällimmäisenä mielessä, muistuu mieleen miksi olemme täällä. Kyllä auringolla on ihmeellinen vaikutus ihmismieleen :)

Ensi viikoksi tänne tulee amerikkalaisia opiskelijoita ja meidän on tarkoitus mennä heidän kanssa tutustumiskäynneille ym. Ei vielä tiedetä tarkalleen mitä se viikko pitää sisällään, jää nähtäväksi.