Ensimmäiset viisi kertaa, kun joku sanoo, että ei oikein osaa englantia ja sitten nauraa kavereidensa kanssa hulvattomasti - on itsestäkin hauskaa, mutta kun sen kuulee sataviisikymmentäviisi kertaa, alkaa se vähän kyllästyttää. Täällä ei osaa yhtään ennakoida sitä, kuka puhuu englantia ja kuinka hyvin, ja kuka ei yhtään. Jonkun pienen kioskin myyjä tai roskakuski voi puhua todella hyvin englantia (ikäkään ei ratkaise) ja sitten esimerkiksi lääkäri tai uimahallin lipunmyyjä ei osaa ollenkaan. Ja kaikki nekin, jotka englantia osaavat, ovat hyvin haluttomia sitä puhumaan ja sanovat joka i k i n e n kerta, että eivät oikein osaa. Kaikki olettavat meidän puhuvan tosi hyvin ja joskus on joutunut oikein sanoa, että "heii älä ressaa, eihän englanti ole meidänkään äidinkieli, ei mekään kaikkia sanoja osata/muisteta!" Mutta saamme vain pitkiä katseita osaksemme. Täällä on sairaanhoitajaopinnoissa alettu opiskella englantia vasta 5 vuotta sitten. Tämä kieliasia on täällä se asia, joka on alkanut "hieman" kyllästyttää ja mikä vaikeuttaa tosi paljon meidän työharjoittelua. On vaikea oppia uutta, kun kukaan ei osaa selittää asioita tai ei halua/osaa vastata kysymyksiin.
On myös hyvin outoa sekin, että olemme nyt olleet töissä juuri kaikkien niiden ohjattavina, jotka eivät englantia osaa. Yhden miespuolisen hoitajan (tuolla on muuten monta miespuolista sairaanhoitajaa) äiti on amerikkalainen eli hän puhuu täysin englantia. Mutta jostain syystä hänkään ei innokkaasti sitä puhu. Joka aamu aloitamme työn sairaanhoitajien palaverilla, jossa käydään läpi potilaiden akuutteja asioita, ilta- ja yövuoron tapahtumia ja tulevan päivän asioita. Koko palaveri on portugalin kielellä eikä sanaakaan siitä meille koskaan käännetä englanniksi. Ja joka ikinen aamu he vitsailevat siitä, että kuka heistä puhuisi jotain englanniksi. On hieman turhauttavaa siellä joka päivä seistä, kun mitään ei ymmärrä. Ja kuinka tärkeää meidän olisi myös saada kaikki se tieto, mitä siellä jaetaan.
Okei, pientä turhautumista on varmasti havaittavissa tästä postauksesta. Eli kuherruskuukausi on täällä selkeästi ohi, joskushan sen täytyy päättyä :) Varsinaista koti-ikävää emme kuitenkaan koe, eihän täältä nyt ennen kesää haluaisi Suomen ilmastoon palata. Joka päivä kun astuu sairaalasta pihalle, tuntuu kuin astuisi eri maailmaan. On niin lämmintä, niin kaunista, niin ihanaa. Vaikka joka paikassahan sairaalat on ihan oma maailmansa, joissa ulkomaailman olemassaolo unohtuu.
On toki paljon asioita, joita kotimaasta kaipaa. Erityisesti kaipaa tietysti omaa mukavaa sänkyä, hyvää tasaisen lämmintä suihkua, saunaa, irtokarkkeja (salmiakkia, lakritsia, kinuskikuulia, siis ihan kaikkea muuta kuin tämän maan hedelmälöllökarkkeja), kunnollista vahvaa vessapaperia, vesijohtovettä (koko ajan pitää olla kaupasta roudaamassa noita 5 litran vesikanistereita ja auta armias kun vesi onkin päässyt loppumaan ja kaikilla tietysti hirveä jano just silloin), Felixin perunamuusia (mikä helppo arjen pelastaja!), tavallista rasvatonta maitoa (maidon juonnin olemme lopettaneet kokonaan, koska kaikki maito on täällä vähalaktoosista tai laktoositonta, sen sijaan mehua ja limsaa kuluu nyt aivan liian paljon), ruisleipää (tietysti!) ja Juhlamokkaa. Sitä vastoin kotimaasta emme kaipaa ollenkaan ylikalliita ruokakauppaostoksia, ylihintaista ravintolasiideriä ja -kaljaa, kalliita ja pieniä ravintolaruokia, lunta ja ja montaa asiaa.
Olemme tietysti suomalaisina tarjoilleet täällä hoitajille salmiakkia, ihan vain kokeilumielessä. Yksi taisi tykätä tai esitti tykkäävänsä, lähestulkoon jokainen muu on juossut sylkemään karkin roskiin :) Omituisia :)
Kävimme aiemmin tällä viikolla amerikkalaisten opiskelijoiden kanssa tutustumassa tämän saaren pääsairaalan akuuttiosastoon. Azoreilla on kolme isoa sairaalaa ja yksi niistä on siis tällä saarella. Siellä on erikseen lasten päivystysosasto, mikä on ideana oikein hyvä. Siellä lapset saavat vanhempiensa kanssa rauhassa odotella omissa huoneissaan. Siellä on erikseen tutkimushuone, jossa tehdään kaikki toimenpiteet ja leikkihuone, johon lapset saavat vapaasti mennä. Hoitajilla on värikkäät työpaidat, joissa on eläinten kuvia. Huonoja puolia siellä oli askeettisuus eli kaikki oli hyvin valkoista ja pelkistettyä, ei olisi ihan heti uskonut lasten osastoksi. Leikkihuone vain oli maalattu ja sisustettu värikkääksi. Desinfiointiaineita emme nähneet yhdessäkään seinässä tai ylipäätään missään(!). (Hauskaa oli huomata, että amerikkalaisetkin opiskelijat desinfioivat kovasti käsiään omilla aineillaan tutustumiskäynnin päätteeksi.) Päivystysosastolta lapset päätyvät joko sairaalan lastenosastolle tai kotiutuvat. Osastolla oli myös teini-ikäisiä lapsia ja kuulemma enenevässä määrin on potilaina teini-ikäisiä huumeita käyttäviä tyttöjä. Surullista.
Täällä kansantaudit on samoja kuin Suomessa eli ihmisillä on ylipainoa ja ylipainoon liittyviä sairauksia, on verenpainetautia, sydänvaivoja, erilaisia syöpiä ja päihdeongelmaisia on liikaa. Ennen kuulemma alkoholin liikakäyttäjät joivat paljon kaljaa, nyt on nuoremmillakin jo ongelmana kovan viinan juonti, ja tietysti huumeita on täälläkin. Paljon miehiä näkyy istuvan kapakoissa. Erikoista on se, että aamuisin kun kävelemme töihin, on siellä täällä katujen varsilla seisoskelemassa yksittäisiä karun näköisiä miehiä, jotka odottelevat kyytiä. Nämä miehet työskentelevät katuja kunnostamassa ja rakennuksilla. Ei ole tietoa, ovatko he jotain työllistettyjä vai ihan vain normiduunareita, mutta kaikki he ovat miehiä. Ehkä he pistävät silmään vain siksi, että heidän lisäksi me olemme ainoita, jotka aamuisin ovat jonnekin matkalla jalkaisin tai ilman omaa autoa. Jokaikinen kulkee täällä omalla pienellä pompannapillaan (ja hurjaa vauhtia), kukaan ei liiku kävellen mihinkään. Ymmärrettävää kyllä, kuka näitä katuja jaksaisi ylösalas vuosikausia kulkeakaan.
Tutustuimme amerikkalaisten kanssa myös hätäkeskukseen. Kaikki hätäpuhelut päätyvät numeron 112 kautta hätäkeskukseen ja lisäksi siellä on erikseen sairaanhoitajia vastaamassa "health line" -puheluihin. Linjan perustamisen jälkeen on 112-puheluita saatu rutkasti vähennettyä. Paikalla on lisäksi lääkäri (ei tietoa onko hän aina paikalla vai tiettyinä aikoina, nyt hän ei ollut paikalla). Sairaanhoitajien linjalle soittavat ihmiset kaikenlaisista ongelmistaan ja kysyvät kaikenlaisia kysymyksiä. Jonkin verran on myös mielenterveyspotilaita, jotka soittelevat muuten vain. Nämä puhelut on saatu kuitenkin vähennettyä hätäpuheluiden joukosta ja on saatu 112-puhelut kohdentumaan oikeisiin hätätilanteisiin. Puheluita keskukseen tulee yhteensä noin sata päivässä. Hätäkeskuksen pihassa on myös helikopterikenttä, mutta se on armeijan helikopterin käyttöön tarkoitettu, pelastushelikopteria tms. ei ole ollenkaan. Luulisi, että sellaista juurikin tarvittaisiin, kun joka saarella ei ole omaa sairaalaa ja merialueet on isoja ja kovassa käytössä.
Uimahalliin kävimme tutustumassa myös amerikkalaisten kanssa ja meille oli järjestetty tunnin kestoinen vesijumppa. Uimahallimaksu 2 €/henkilö ei päätä huimannut. Erikoista oli se, että yksi uimahallikäynti on täällä kestoltaan 1 tunti, ei enempää. Saunaa ei tietystikään ollut :(
Uudet paikalliset opiskelijat (2 kappaletta) aloittivat sairaalassa tällä viikolla työharjoittelun. He ovat neljännen vuoden opiskelijoita ja ovat viimeisessä 3 kuukauden harjoittelussaan, jonka jälkeen he valmistuvat kesäkuussa. Tällä viikolla on joutunut vähän miettimään, että riittääkö meille kaikille neljälle opiskelijalle hommia, mutta onneksi me ensi viikolla vaihdamme eri osastoille kuin nämä paikalliset opiskelijat. Harmi vain, kun heidän kanssa on voinut puhua englantia ja on ollut kiva katsoa, miten he hoitavat hommia. Ainakin aseptiikasta he ovat huolehtineet paremmin kuin varsinaiset hoitajat :) Erikoista on ollut se, että he hokevat ohjaajille ja toisinaan myös potilaille "sim senhora" (lue: sii senjoora) eli kyllä rouva. Mikä on pistänyt vähän miettimään, että pitäisikö meidänkin hokea "yes madam", mutta ei oikein sovi meidän suuhun... Toisaalta taas kukaan ei ole tuntunut meiltä sellaista odottavankaan, hoitajien kanssa on tosi tuttavalliset ja rennot välit, ja toisaalta taas on ihan sama mitä puhumme, kun aina meitä ei ymmärretä kuitenkaan. Välillä on tullut vahingossa puhuttua suomea tai ruotsia varsinkin eikä kukaan ole hämmästellyt sitäkään :)
Tällä viikolla olemme tutustuneet myös eri terapioihin ja virkistystoimintaan, joita sairaalassa on käytössä. On taideterapiaa, askartelua, kädentaitoja, musiikkiterapiaa, muistipelejä ym. Tietokoneita käytetään muistin virkistämiseen ja erilaisiin kognitiivisiin terapioihin. Liikuntasalia fysioterapeutti käyttää potilaiden liikuntaan ja tai chi -rentoutumishetkiin. Kaikki virkistystoiminta tapahtuu aamupäivisin sairaalan pohjakerroksessa eli osastoilla ei yleensä järjestetä kuin lauluhetkiä tai muuta pienimuotoista. Naistenpäivänä oli ykköskerrokseen järjestetty kampaaja ja meikkaaja, joista potilaat olivat aivan innoissaan.
Potilaiden kanssa käydään myös uimahallissa, kirjastossa ja hevosterapiassa läheisellä farmilla (josta kerromme enemmän ensi viikolla). Sairaalassa on myös snoezelen-huone, joka on stimulointiterapiaan tarkoitettu ja huonetta käytetään pääasiassa potilailla, joilla on vuorovaikutus erittäin vaikeaa. Huoneessa on mahdollisuus käyttää erilaisia värivaloja, ääniä, musiikkia ja hierontapalloja. Makuupaikat on vesisänkyjä, joissa on miellyttävää maata. Lisäksi sairaalassa on pesula, jossa vihreätakkiset avustajat eli vammaiset henkilöt yhdessä ohjaajien kanssa pesevät pyykkiä, mankeloivat ja ompelevat. He ovat suureksi avuksi sairaalassa ja samalla itse saavat tehdä merkityksellistä työtä. Nuo vihreätakkiset avustajat ovat monissa erilaisissa avustavissa rooleissa sairaalassa. He ovat sairaalan iloisinta henkilökuntaa, toisinaan heiltä saa myös halauksia. Muutenkin on ilo huomata, kuinka kaikki sairaalassa kulkevat tervehtivät toisiaan huikaten iloisesti "bom dia!" (ennen klo12) tai "boa tarde!" (klo12:n jälkeen) tai ihan vain "hola!" Yksikään ihminen ei jätä koskaan tervehtimättä. Ja vasta tänään tajusimme yhden iloisen tavallisissa vaatteissa kulkevan miehen olevankin koko paikan pomo. Ison sairaalan pomo ja kaikki kohtelevat kuin tavallista duunaria, ihailtavaa! Sillä eikös me kaikki olla ihan vain ihmisiä asemasta tai palkkapussista riippumatta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti