Erilainen viikko

Töissä vietimme San Bento Mennin päivää eli kyseinen herra oli sairaalan perustajamunkki. Päivää vietettiin siten, että menimme sairaalan alueella olevaan kappeliin viettämään katolilaista messua ja siellä oli erilaisia tehtäviä henkilökunnalla ja opiskelijoilla (potilaat meidän sairaalasta ja miesten sairaalasta olivat kuulijakuntana). Osa luki tekstejä ja meidän tehtävänä oli kaksin kantaa Bento Mennin kuva alttarille Jussin lukiessa tekstiä. Ohjeistus oli vähän kuinka sattuu, niin kuin täällä yleensäkin aina, kun kaikki häsläävät ja puhuvat yhteen ääneen, joten pientä sekoilua siellä alttarilla oli. Tarkoitus oli antaa taulu papille sitten kun Jussi lopettaa puhumisen, mutta Jussipa ei lopettanut ollenkaan ja osa työntekijöistä alkoi näyttää meille, että nouskaa sinne ylös alttarille ja mehän noustiin ja sitten taas toiset pyöritti päätä että ei ei ja me oltiin vähän hämmentyneitä, mutta onneksi pappi tuli lopulta näyttämään mihin sen taulun voi laittaa ja sitten poistuimme nopeasti takavasemmalle. Ei ole helppoa tulkita ihmisiä kun ei ymmärrä kieltä 😊 Mutta ainakaan ei kompastuttu eikä tiputettu tärkeän herran kuvataulua! Hauskaa se vain oli ja taas voi sanoa, että vaikka oli kyse katolilaisesta kirkkotapahtumasta ja heidän voisi ajatella suhtautuvan vakavasti uskonasioihin, niin tosi rennolla otteella tuokin koko tapahtuma meni ja vaikka kaikenlaista muutakin sekoilua siellä tapahtui, niin kaikki vain nauroivat. Ja taas tuli täysin puskista se kohta papin saarnaa, kun kaikki alkavat kiitellä, halailla ja pussailla lähellä oleviaan. Luulimme olevamme turvassa takaseinällä täysin kaksin. Meidän edessä seisoi herra isoherra eli sairaalan johtaja ja hän tuli ensin meitä yhtäkkiä kättelemään ja sen jälkeen lähimmät hoitajat Jussi, B. ynnä monet muut hyökkäsivät meitä kaulailemaan 😊

Pitipä muuten googlettaa siinä papin saarnan aikana, että miten yleensä suhtaudutaan siihen, että luterilaiset ovat katolilaisessa kirkkotapahtumassa. Aina tulee mietittyä, että kuinka tuo päänunna L tuolla mihinkäkin suhtautuu ja tietysti haluamme kunnioittaa heidän tapojaan. L on tosi mukava ja huolehtivainen, haluaa meidät aina kaikkeen mukaan, mutta hän osaa olla myös aika kova täti ja pitää kyllä alaisensa kurissa. Ensimmäisellä kerralla messussa meille näytettiin, että tulkaa vain mukaan ehtoolliselle (johon siis osallistui ihan kaikki), mutta me ei menty, koska meidän mielestä se ei tuntunut sopivalta. Nunna L siinä sitten pääjohtajalle tai jollekin näytti kommentoivan, että me kuulumme eri uskontoon. Tai käytännössähän kuulumme samaan uskontoon, mutta eri kirkkokuntaan kuitenkin. Tällä kertaa siis googletimme, että voimmeko mennä myös jonoon ehtoolliselle muiden perässä. Eli lyhyesti tietopläjäys: luterilainen saa mennä ehtoollisen aikana alttarille siunattavaksi, mutta leipää ja viiniä ei tulisi vastaanottaa. Tuolla tosin ei menty alttarille, vaan käveltiin jonossa papin luo ja pappi tarjosi vain leivän, viinin hän joi lopuksi itse että hörps vain 😊 Eli emme menneet jonoon muiden perässä ja tällä kertaa sitä ei meiltä odotettukaan.

Bento Mennin päivään liittyi myös koko henkilökunnan yhteinen ruokailu, joka oli kovasti odotettu tapahtuma meidän sairaalassa. Ruoka oli hyvää, erityisesti kakkubuffet oli aivan mahtava, ja seura oli kovaäänistä ja iloista. Työaikaan tarjottiin myös viiniä, mutta ei kahvia (eriskummallista suomalaisesta näkökulmasta). Me kaikki opiskelijat hakeuduimme istumaan samaan seurueeseen. Oli ilo seurata porukan ilakointia, joka oli siis kovaäänistä jo ennen viinitarjoilua, kun porukka tuntui olevan niin rennosti ja hyväntuulisesti kaikki keskenään siivoojista johtajiin. Jälleen täytyi kyllä iloita tuosta hierarkian täydellisestä puuttumisesta, kun kaikki ovat samalla viivalla ammatista riippumatta. Isojohtaja piti puheen ja palkitsi 25 vuotta talossa työskennelleet ja hänen puheensa oli kaikkien naurusta päätellen hauska ja hulvaton. Palkittuja vaadittiin pitämään kiitospuhe ja he totesivat lyhyesti olevansa kiitollisia jne. Erityisesti mieleen jäi se, että kaikki olivat niin rentoja ja huolettomia, kukaan ei näyttänyt jännittävän edes kiitospuheen pitämistä ja miksi olisivatkaan jännittäneet, kun tilaisuus ei ollut milläänlailla jäykkä tai vakava (niin kuin Suomessa vastaavat tilaisuudet saattaisivat olla ilman alkoholitarjoilua, ei tokikaan voi yleistää).

Torstaina meillä oli yllättäen jälleen vapaapäivä, koska täällä oli Liberty day tai Freedom day, kuinka sitä haluaa kutsua. Kyse ei siis ollut itsenäisyyspäivästä, mutta jonkinlainen vapaus muiden maiden vallasta tuona päivänä oli tapahtunut kuitenkin. Saimme siis yhden lisäpäivän aikaa tehdä jälleen mitäs muutakaan kuin koulutehtäviä. No kävimme me rannallakin lisäksi. Kaupungin torilla oli torvisoittokuntia esiintymässä, me kuuntelimme niitä vain parvekkeella ja ohimennen esiintyjiäkin nähtiin rannalle mennessä. Pieni ilotulituskin illalla käväisi taivaalla, mutta muuten perheet ilmeisesti keskittyivät viettämään juhlapäivää kodeissaan.

Keskiviikkoiltana myöhään koordinaattori M laittoi meille viestiä, että ei ole ehtinyt aiemmin ilmoittaa, mutta perjantaina saamme mennä terveyskeskukseen koko päiväksi tutustumaan haavanhoitoon. Koska torstai oli vapaa, niin perjantai tuli niin nopeasti, että emme ehtineet hakea työvaatteitamme sairaalasta. Ilmoitimme siitä M:lle (joka itse asiasta liian myöhään meille kertoi) ja hän lupasi tulla meitä hakemaan perjantaiaamuna autolla ja kuljettaa meidät ensin sairaalaan hakemaan vaatteet ja sitten esitellä meidät terveyskeskuksen hoitajille.

Haavanhoito suoritetaan täällä siis terveyskeskuksessa. Siellä työskentelee 5 hoitajaa, yleensä 2 on aina kerralla vuorossa joko klo 8-15 tai 13-19.30 ja paikka on auki myös viikonloppuisin klo 9.15-14.15. Molemmat vuorossa olevat hoitajat hoitavat haavoja omissa huoneissaan ja tulevat tarvittaessa toistensa avuksi. Potilaita tulee ajanvarauksella 15 minuutin välein ja välillä tulee lisäksi ilman aikaakin akuutteja tai muuten vain sisään käveleviä potilaita. Potilaita kertyy siis päivän aikana jopa 60 per hoitaja, se on aikamoinen määrä se. Toinen hoitajista kertoi muuttaneensa tälle saarelle Madeiralta poikaystävän perässä. Madeiralla hän asui hienoissa puitteissa rannan äärellä ja hän työskenteli yksityisellä paljon suuremmalla palkalla ja tätä saarta hän moitti vähän pieneksi ja tylsäksi, mutta täältä hän kuitenkin oli saanut vakipaikan. Hoitaja oli erittäin nuoren näköinen, jännä kun jotkut näyttävät täällä ihan tosi nuorilta, välillä miettii että onko joku edes aikuinen, mutta ikää hänellä oli kuitenkin 34 vuotta. Ja sitten taas jotkut 45-vuotiaat voi näyttää 60-vuotiailta.

Haavanhoito oli tuolla kyllä ammattimaista ja täytyy sanoa, että nyt haavanhoito oli samanlaista kuin mitä olemme keskussairaalan haavahoidossa Suomessa nähneet, myös välineet olivat pitkälti samoja. Eroavaisuuksiakin kyllä löytyi paljon ja erityisesti ihmetytti se, kun jotkut potilaista tulivat omien ideaalisiteiden ym.välineiden kanssa. Se tuli heille halvemmaksi, jos he itse toivat omia tarvikkeita. Ja aineet oli monet sellaisia kovia aineita, joita Suomessa ei käytettäisi. Lisäksi kun aikaa oli yhdelle potilaalle se 15 minuuttia, niin kyllähän he aika nopeasti haavat hoitivat, että siinä ei kyllä kauaksi aikaa jääty haavoja rapsuttelemaan.

Jotkut potilaista juttelivat meidän kanssa innoissaan englanniksi ja jotkut yrittivät vaikkei niin osanneetkaan. Eräs bussikuski jäi erityisesti mieleen, kun hän kertoi matkustaneensa ympäri Eurooppaa, Kanadassa oli ollut kuudesti ja New Yorkissa ja Philadelphiassa muutaman kerran. Kertoi, että hänen sukuaan asuu Amerikassa ja muun muassa hänen veljensä asuu siellä, tekee kovasti töitä ja ansaitsee hyvin. Veli oli joskus houkutellut häntä muuttamaan myös sinne ja hän oli todennut: ”Sulla on ehkä rahaa, mutta mä arvostan enemmän elämää.” Tämä jäi kyllä mieleen, taidetaan ottaa uudeksi motoksemme!

Työpäivän päätteeksi otimme lapset mukaan jalkapatikkaan ja suuntasimme vielä omaan sairaalaamme. Siellä oli 4.osastolla järjestettynä brunssi (suomalaisittain nyyttärit) ja esiintyjäksi tuli yliopiston Tuna-bändi (tuna=tonnikala). Yliopistolla on kolme eri Tuna-bändiä ja kyseessä on ryhmä opiskelijoita, jotka tienaavat opiskelurahoja esiintymällä eri tilaisuuksissa. Musiikki on jotain vanhan kansanmusiikin ja nykymusiikin väliltä. Jussi ja B olivat pyytäneet, että meidän lapset tulisivat myös, koska he halusivat niin innoissaan heidät tavata ja potilaat tykkäävät lapsista, joten ylipuhuimme lapset mukaan. Poitsu sanoi moneen kertaan, että hän ei tule, jos hänet vedetään taas johonkin tanssiin mukaan (kuten huomaa niin meidän lapset ei halua koskaan mitään ylimääräistä huomiota osakseen 😊), mutta nyt ei ollut pelkoa sellaisesta. Bändissä esiintyi tämä sählääjä-opiskelija myös, josta aiemmin kerroimme (rikkoi mm.sängyn). Oli ilo nähdä kun potilaat nauttivat musiikista, pari pisti ihan tanssiksikin bändin edessä.

Kaksi vajaata viikkoa eli 8 päivää enää työharjoittelua jäljellä, ou nou!

Lomailua pääsiäisenä

Pääsiäisenä saimme lomailla ja nauttia aivan mahtavista aurinkoisista kuumista päivistä. Juuri ennen pääsiäistä oli kovat vesisateet ja myrskyt, mutta sopivasti pääsiäiseksi lämpeni. Kävimme mm. Praia da Vitoriassa rannalla ja huomasimme auringon olevan nyt niin voimakas, että jo 10 minuutissa paloi iho, kun ei heti muistanut rasvata.

Pääsiäislauantaina järjestimme lapsille suklaamunien etsintää. Illalla kävimme kaksin katsomassa yöelämää lähipubeissa ja olihan siellä menoa ja meininkiä. Täällä olisi hyvä käydä terasseilla ja pubeissa kun kaljan ja siiderin saa normaalisti yhteishintaan 3 €. Siinä ei terassikierrokselle paljoa tule hintaa. Mutta meillä on tuo esiteini ja teinikin täällä mukana, niin eipä sitä usein kaksin viitsi lähteä ja yksin nyt ei ainakaan huvita. Vaikka nuohan kiljuu aina innosta, jos saavat hetkenkin olla ilman vanhempiaan 😊

Mitäs havaintoja me teimme yöelämästä täällä..? No ei mitään erityistä, ihan samanlaista menoa oli kuin Suomessakin. Paitsi että joissakin paikoissa saattoi olla lapsiakin hyvin myöhäänkin, piti oikein hieraista silmiä kun yhdessä paikassa oli baaritiskillä noin 2-vuotias lapsi äitinsä sylissä ja sen jälkeen huomattiin muitakin lapsia. Ja meno oli kovaäänistä ja pubimaista, ei lapsille sopivaa. Suomessa ei tulisi kuulonkaan. Mutta tämä oli toki vain yhdessä pubissa, jossa oli samassa yhteydessä joku pelisali, jossa pelattiin biljardia ja nämä lapsiperheet olivat ilmeisesti siellä viettämässä aikaa ja välillä kävivät pubin puolella.

Pubeissa oli paljon ihmisiä, koska näillä hinnoilla kenenkään ei tarvi vetää ”kalsarikännejä” kotona, mutta yökerhoon porukka tuli ihan yhtä myöhään kuin Suomessakin, luulimme jo ettei siellä käy ketään, mutta ihan yhtäkkiä yökerho oli niin täynnä, ettei liikkumaan päässyt. Ikähaitari oli ehkä 25-55-vuotiaita eli ihan kaiken ikäisiä. Nuoremmille on omat paikkansa. Kävimme jopa tanssimassa, vaikka huomasimmekin olevamme koko paikan katsotuimmat ja seuratuimmat ihmiset (voi taas kuvitella miltä julkkiksista tuntuu), mutta ei se meitä haitannut kun tanssilattia oli niin täynnä. Ensin soitettiin paikallista musaa, mutta meidän ollessa lattialla, vaihtoi dj biisit amerikkalaisiksi. Ehkä hänkin luuli meidän olevan Amerikasta, niin kuin kaikki täällä.

Siitä tulikin mieleen tapaus, kun S etsi itselleen keltaisia kenkiä ja kävi useammassa eri kenkäkaupassa. Yhdessä hän sitten kokeilikin muutamia ja myyjät (nuori mies ja vanha mies) innokkaasti kenkiä esitteli ja toi koko ajan uusia kokoja (edelleen mietimme miten nämä kaupat täällä pärjäävät kun asiakkaita on niin vähän). Kaupassa oli myös joku nainen (omistajia hänkin?), joka innokkaana puhui niitä näitä englanniksi S:n kanssa. Sitten jossain vaiheessa hän kysyi, että oletko USAsta. Kun S vastasi, että ei kun Suomesta, niin nainen hiljeni ja sanoi miehille portugaliksi tuhahtaen (yllättävän paljon sitä ollaan opittu ymmärtämään!), että puhutaanko Suomessaki muka englantia. Sitten hän pian häipyikin takahuoneeseen. Hmm…mitähän se nyt sitten tarkoitti… Ainakin varmaan sitä, että amerikkalaisille leperrellään, koska heillä ajatellaan olevan rahaa, mutta suomalaiset on vain joku outo kansa jostain kylmästä maasta :D Tämä ei nimittäin ollut eka kerta täällä kun näin kävi. Ainiin ja ne ylihyvät keltaiset kengät muuten löytyi juuri tuosta kaupasta 😊

Muutenkin on huomannut täällä, että ihmiset kiinnostuneina kysyvät mistä olemme, mutta sitten Suomesta eivät kuitenkaan halua mitään kuulla. Jotkut työkaverit joskus kysyvät, miten Suomessa joku asia hoidetaan ja mitä joku sana on suomeksi. Mutta kun alat enemmän kertoa Suomesta, niin heidän mielenkiintonsa lopahtaa samantien ja tulee tunne, että he ajattelevat meidän pröystäilevän. Heidän silmissään suomalaiset tuntuvat olevan hyvin etuoikeutettua ja rikasta kansaa, jolla on kaikki hyvin. Mikä tietysti monessa mielessä pitääkin paikkaansa. Ja ehkä ihan ymmärrettävää, että eivät ole niin kiinnostuneita meidän kotimaasta, mehän täällä olemme tutustumassa heidän maahan ja kulttuuriin eivätkä he meidän.
Ainut suomea puhuva ihminen tavattiin yhtenä päivänä yhdellä näköalapaikalla. Olemme tottuneet täällä jo puhumaan suomeksi ihan mitä vain, koska kukaan ei kuitenkaan meitä ymmärrä ja tietysti tuollakin kovaan ääneen papatimme menemään. Yhtäkkiä eräs mies sanoi oudolla aksentilla, että tekö puhutte suomea. Vähän aikaa piti miettiä, että sanoiko tuo oikeasti suomeksi jotain ja vietimme siinä pienen hiljaisen hetken tuijotellen toisiamme. Siinä hetkessä tuli mietittyä myös että mitähän kaikkea me ollaan täällä suustamme taas päästetty. Sitten aloimme jutella miehen kanssa ja selvisi, että hän on itävaltalainen ja asunut joskus aikoinaan Suomessa 5 vuotta. On opiskellut silloin suomen kieltä ja hyvin se sujui edelleen. Vaimonkin hän esitteli, vaimo oli Irlannista. Olivat viikon lomalla Azoreilla ja jo näköalapaikan alhaalla mies oli kuunnellut, että nyt kyllä joku puhuu suomea jossain. Kerroimme, että olet ainut suomea puhuva, johon olemme törmänneet täällä ja totesimme, että hänelle on näköjään edelleen hyötyä suomen kielen taidostaan. Hän sanoi, että ei ole edes eka kerta, on taitoaan käyttänyt useimmissakin paikoissa. Oli kyllä niin yllättävä kohtaaminen, että muutaman päivän muistimme varoa sanomisiamme, mutta kyllä se sitten taas jo unohtui. Kuinkahan osaamme Suomeen tullessa olla kommentoimatta kaikkea kovaan ääneen 😊

Lennot kotia kohti on jo muuten ostettu, nyyh, en tiedä olemmeko valmiita vielä kolmen viikon päästä palaamaan…

Haja saude! Let´s have health!

Olipa meillä hyvin erilainen viikko vanhusten ja lasten päiväkeskuksessa kuin aiemmat viikot psykiatrisessa sairaalassa. Hyvä oli nähdä tuotakin toimintaa ja erityisesti päästä välillä tekemisiin tavallisten mieleltään terveiden vanhusten kanssa.

Meidän päiväohjelma oli seuraavanlainen: aamulla menimme bussilla noin 13 km Santa Barbaran kylään (bussilla matkaan sai kulumaan noin 20-30min) ja päiväkeskuksessa hyppäsimme tila-autoon, jossa kuskina oli miespuolinen M alias jokapaikanhöylä ja apukuskina naispuolinen A alias fysioterapeutti. Sitten lähdimme kulkemaan kolmen eri kylän väliä ja noutamaan mummoja kodeistaan kyytiin. Vanhin heistä oli 90-vuotias ja kaikki heistä olivat noin 80-90-vuotiaita hyväkuntoisia ja hyväntuulisia vanhuksia. Yksi oli mies, mutta hän kulki päiväkeskukseen oman tyttärensä kyydillä. Nämä vanhukset asuivat mitä erilaisemmissa taloissa. Joillakin oli hyvin pieni huonokuntoinen röttelö ja joillakin iso hieno talo. Joka paikassa oli kyllä eläimiä, kissoja, koiria, kanoja ym.ja joka päivä vähintään pari kertaa joko lehmät tai vuohet keskeyttivät meidän matkanteon löntystämällä hiljakseen keskellä tietä. Ihanaa maaseutuelämää! Monella näistä mummoista oli oma poika auttamassa heitä auton kyytiin, joillakin oma tytär, mutta lähes kaikki heistä asuivat yksin ja heillä kävi ruokapalvelu, mutta minkäänlaista kotipalvelua ei muuten ole kylän/valtion puolesta tarjolla. Meistä he olivat kaikki hyvin innoissaan, olihan se heillekin kivaa vaihtelua. Näissä lähikylissä on todella paljon vanhuksia ja kaikki halukkaat eivät mahdu mukaan päivätoimintaan. A kertoi, että lapsia tällä puolella saarta on hyvin vähän ja kylän koulussakin on vain 15 oppilasta.

Sitten ajoimme päiväkeskukseen ja siellä tarjoiltiin kaikille (meille myös) aamupala. Ensimmäisenä aamuna aamupala oli lievästi sanottuna erikoinen. Pöydässä oli isoissa mukeissa/kulhoissa jo valmiina kelloggseja ja kun istuimme pöytään, joukkoon kaadettiin kahvia. Ensimmäinen ajatus oli, että nyt heille taisi sattua pieni fiba, mutta kun kaikki alkoivat hyvällä ruokahalulla syödä, niin mikäs siinä sitten, syödään vain. Ja yllättävän hyvää olikin! Ehkä tuota voisi itsekin testata kiireisinä työaamuina :)

Aamupalan jälkeen osa asiakkaista vietiin kylvetettäviksi ja osa siirtyi päiväsaliin tekemään käsitöitä, katsomaan tv:tä, värittämään värityskuvia, juttelemaan ym. Kello 12 oli lounas. Päivän aktiviteetit yleensä vaihtelevat, kaksi kertaa viikossa on A:n järjestämä jumppa jumppasalissa (joskus se pidetään ulkona), mutta asiakasporukka on aina sama joka päivä. Päiväkeskustoiminta on valtion tukemaa ja kuulemma hyvin rahoitettua. Talo on 6 vuotta vanha ja piha-alue on laajenemassa koko kylän toimintapaikaksi. Lisäksi talossa on psykologeja, sosiaalityöntekijä (jonka kautta kyläläiset saavat myös henkilökortit ja ajokortit) ja talon yläkerrassa on lasten kerho/päiväkoti. Tällä hetkellä päiväkoti oli täynnä kouluikäisiä lapsia (tai iältään 4-12-vuotiaita), koska kouluissa on meneillään 2 viikon pääsiäisloma. Lapset syövät yhdessä vanhusten kanssa ja muutenkin heillä on paljon yhteistä toimintaa, mikä on tietysti aivan loistava idea!

Sinne on tulossa myös pankki, apteekki ja hammaslääkäri (joka on tarvittaessa/tilattaessa paikalla). Jumppasalissa vedetään myös muita jumppia, mekin olimme mukana A:n vetämässä 50-70v jumpassa. Mikä oli kyllä hauska kokemus. Musiikki oli todella menevää ja tanssiliikkeet aika vaikeitakin vanhemmalle väelle, mutta nauraen kaikki niitä tekivät eikä kukaan valittanut vaikeutta. Tuli vain mieleen, että jos Suomessa olisi vanhemman väen jumpassa noin vaikeita liikkeitä, niin tulisiko seuraavalla kerralla sinne enää kukaan. Mutta pointti koko jumpassa olikin se, että sen ei kuulu olla totista suorittamista, jossa liikkeet pitää tehdä oikein vaan se oli rentoa hauskanpitoa. Tällä kertaa tuossa jumpassa oli mukana myös lapsia. Samalla vietettiin jotain yleistä teemapäivää lasten väkivaltaa vastaan ja siitä syystä suurin osa oli pukeutunut siniseen väriin, joka symboloi vammojen (mustelmien?) väriä.

Loppuviikosta yläkerrassa oli teini-ikäisten (noin 14-vuotiaita) 3 yön leiri ja heidän leiriin kuuluu Paintball-sotien ym.aktiviteettien lisäksi osana tietoiskut ja valistus päihteistä ja seksistä, jota varten oli paikalla haja saude!-terveysauto, johon mekin saimme tutustua. Kyseisellä "terveysautolla" käydään kouluissa, festareilla ja erilaisissa tapahtumissa tapaamassa nuoria ja nuoria aikuisia ja valistamassa heitä. Psykologi yleensä kulkee auton mukana ja lisäksi siellä on terveydenhoitaja tai sairaanhoitaja mukana ja samalla voidaan hoitaa pieniä tapaturmia ym.festareilla. Tämä psykologi kertoi meille todella mielenkiintoisesti ja laajasti heidän toiminnastaan. Hän kertoi, että huumeet ja teini-ikäisten ei-toivotut raskaudet on useasti ongelmana, koska huumeista ei aiemmilla sukupolvilla ole ollut paljoa tietoa Azoreilla ja seksi on edelleen tabu, josta ei Azoreilla esim.perheissä puhuta eikä nuoret saa kotoa minkäänlaista valistusta. Autossa oli paljon esitteitä, oli tv-ruutu, josta nuorille näytetään erilaisia opetusvideoita (esim.autolla ajamisesta alkoholin vaikutuksen aikana oli tehty todella vaikuttava ja rankkakin video, jonka taustamusiikki Everybody hurts (R.E.M) jäi pitkäksi aikaa päähän soimaan ja ajatukset pyörimään videon teeman ympärillä). Autossa oli myös alkometri, jolla festareilla houkutellaan ihmisiä testaamaan ajokykynsä ennen auton rattiin menoa. Portugalissa raja on 0,5 kuten Suomessakin, mutta useasti, jos mittari antaa 0,5 on työntekijät saaneet ylipuhuttua puhaltajan jättämään auton paikalle. Saimme myös testata sellaisia laseja, joilla näki maailman 0,5 promillen humalassa, 1,2 promillen humalassa ja kannabiksen vaikutuksen alaisena. Aika hurjalta näytti kyllä! Mutta myös uskottavalta.

Joka päivä me myös pelasimme lasten kanssa ulkona, koska he olivat hyvin kiinnostuneita meistä ja yrittivät meidän kanssa englantiakin vähän puhua. Toivottavasti tämä uusi sukupolvi täälläkin rohkaistuu paremmin englanninkieltä käyttämään kuin aiemmat sukupolvet. Saimme idean lahjoittaa meidän poitsun ostamat pallot (koripallo ja jalkapallo) tuonne päiväkeskukseen sitten kun lähdemme täältä kotiin. Koska pallot ostettiin alunperinkin vain täälläoloajaksi, mukaan niitä ei matkalaukkuun saa, niin olisi kiva että palloille tulisi käyttöä vielä meidän lähdettyäkin. Tuolla koripalloa ei ollut ollenkaan (pelasimme koripalloa jalkapallolla) ja jalkapallotkin oli aika räjähtäneitä. Lapsilla ei ollut pihassa muuta tekemistä kuin pelaamista ja tytöt rullaluisteli samaan aikaan hurjan näkösesti pitkin kenttää (tietysti ilman kypäriä ja mitään suojia...).

Tunsimme itsemme jälleen todella tervetulleiksi tuonne päiväkeskukseen ja viimeisenä päivänä saimme useita haleja ja poskisuudelmia ja toivotuksia tulla uudelleen käymään. Jokapaikanhöylä M vei meidät joka iltapäivä viereiseen kylään odottamaan bussia, että pääsimme vähän aikaisemmalla bussilla joka päivä kotiin. Jokapaikanhöylä-nimen tai oikeastaan McGyverin nimen antoi eräs työntekijä tuolla, kun he eivät oikein osanneet kertoa tarkemmin mitä M:n työnkuvaan kuuluu. Hän siis teki kaikkea mahdollista autolla kuskaamisesta elektroniikkahommiin.

Oikein hyvä viikko oli siis kaiken kaikkiaan ja mikä parasta, nyt meillä alkoi vähän pidempi pääsiäisloma! Tarkoittanee myös sitä, että saamme keskittyä vähän enemmän koulutehtäviin, mutta toivottavasti lähempänä pääsiäistä ehdimme myös levätä ja lomaillakin. Meidän pitää nimittäin myös meidän koordinaattorille kirjoittaa englanniksi kaiken kattava raportti valokuvineen päivineen tästä meidän koko työharjoittelusta. Että ei ne työt kyllä tekemällä lopu.

Vähiin käy harjoittelu

Meidän piti keskiviikosta perjantaihin mennä Santa Barbaraan vanhainkotiin töihin, mutta tiistaina sattumalta näimme meidän koordinaattorin kaupassa ja hän sanoi, että ei kun vasta ensi viikoksi menette kokonaan sinne. Oli sitten ilmeisesti unohtanut meille ilmoittaa... Eli kaikkien suureksi hämmästykseksi ilmestyimme jälleen keskiviikkoaamuna tuonne töihin. Loppuviikko olikin vähän puuduttava, kun alkaa olla nuo nykyiset osastot jo niin loppuunkaluttuja.

2.osastolla on K:lla muutenkin ollut nyt vähän kyllästymisen merkkejä, kun 2.osaston ohjaaja C (joka on myös koko osaston vastaava) on ollut kuin tuuliviiri ja aikamoista säätämistä on ollut ihan päivittäin. C on ensin sanonut toista ja sitten toista. Esimerkiksi maanantaina, että tällä viikolla keskityt haavahoitoon, mutta jo seuraavana päivänä kun K on mennyt hoitamaan haavoja, on C komentanutkin ihan muihin hommiin. Toisinaan ohjeistus vaihtuu lennosta eli kun olet tekemässä jotain käskettyä, niin C huutelee perään "do you need help?" ihan kuin olisit jotenkin hukassa ja väärässä paikassa, ja sitten käskee mennä tekemään jotain ihan muuta. C saattaa käskeä menemään jonkun potilaan luo, mutta kesken matkan käskeekin mennä sittenkin jonkun toisen potilaan luo. Tehtävät vaihtuu ennen kuin aiempaakaan ehtii tehdä. Kaikki pitää tehdä sekunnissa ja juuri hänen tavallaan, mutta aina hän ei itsekään tiedä miten olikaan ohjeistanut. Ihmeellistä säätämistä ja sekasortoa, ei minkäänlaista järjestelmällisyyttä saatikka suunnitelmallisuutta. Olemme enemmän kuin tyytyväisiä siihen, että meiltä molemmilta jäi tämän päivän jälkeen 2.unidade (osasto) taakse. 4.osastolla sitä vastoin on rento meininki, mutta myös suunnitelmallisuutta, ei ole samanlaista säätämistä ollenkaan. Toki sielläkin tehdään vain juuri sitä mitä J eli Jussi (olemme antaneet hänelle suomalaisittain suuhun sopivamman nimen, kun hänen nimi kuulostaa vähän Jussilta mutta on vaikeampi meidän lausua) tai B (osaston vastaava) käskee, oma-aloitteisuutta ei arvosteta ollenkaan. Aseptiikka on vähän parempaa kuin 1. ja 2.osastoilla oli, hanskoja käytetään enemmän ja käsiäkin jopa desinfioidaan.

Hoitotyössä olemme muutenkin pistäneet merkille sen, että tietyissä asioissa on aina kauhea hosu ja kiire, vaikka muuten ei olisi ollut mikään kiire koko päivänä. Kuten leikkaussalissa Suomessa harjoittelussa yksi anestesiahoitaja sanoi, että sama kaava toistuu aina: ensin on ihan hemmetin kova kiire ja salia laitetaan vauhdilla valmiiksi ja sitten odotellaan kauan tai sitten toisinpäin eli ensin odotellaan kauan ja sitten yhtäkkiä laitetaan kaikki kauheella kiireellä. Kun voisi vaikka vähän tasaisemmallakin vauhdilla työskennellä. Sama juttu täällä. Ensin ihan rauhassa tehdään töitä ja rupatellaan, sitten aletaan jakaa vaikka lääkkeitä ihan kauheella vauhdilla ja silloin on hätä hätä nyt on kiire. Siinä kiireessähän niitä virheitä just sattuu. 4.osastolla ei ole kiirettä ja se on kyllä sen paikan suuri plussa. Jos vaikka pesijät tai syöttäjät ovat myöhässä aikataulusta, niin muut menevät auttamaan ja työt tulee tehtyä ja jokainen tulee pestyä ja ruokittua. Muutenkin tuo yhteisöllisyys on niin hauskaa täällä, välillä tuntee olevansa jossain italialaisessa leffassa, jossa koko suku on vaikka tekemässä ruokaa yhdessä. Joskus lounaan tulo kestää (ruuat tehdään kellarikerroksessa ja tuodaan sieltä osastoille ruokakärryillä) ja sitä on kertynyt pieneen keittiöön odottamaan parhaimmillaan 12 ihmistä (nyt tietysti opiskelijoista kertyy helposti jo 5 ihmistä) ja sitten kun lounas viimein saapuu, alkaa kaikki hääräämään yhtä aikaa. Yksi pilkkoo banaania, toinen soseuttaa ruokia letkuruokintaan, muutama jakaa ruuat tarjottimille vuodepotilaille ja osa jakaa ruokia ruokasalissa ruokaileville. Kaikki häärää yhtä aikaa iloisesti rupatellen, nämä on niitä muisteltavia hetkiä! Muutenkin S koki niin itsensä tervetulleeksi osastolle 4, että tänään viimeisenä päivänä piti antaa vähän kehujakin. Jussille ja B:lle tuli kerrottua myös, että heillä on hyvä asenne työhön, juuri oikeanlainen :)

Sängyn rikkonut opiskelija ei tullut seuraavana päivänä töihin ollenkaan. Muut opiskelijat sanoivat, että eivät tiedä syytä ja että se on complicated juttu. Sitä seuraavana hän kuitenkin tuli taas normaalisti. Ehkä oli selkä ollut liian kipeä (on ollut syksyllä selkäleikkauksessa) tai sitten oli muita complicated syitä, mene ja tiedä, mutta aika osuvasti poissaolo sopi siihen hänen säätämispäivään. Opiskelijoiden kanssa on ollut ihan hauskaa, kun hekin ovat alkaneet vähän vapautuneemmin jutella englanniksi. Ensi viikon me olemme tosiaan vanhainkodissa töissä, siitä seuraavan viikon pääsiäislomalla ja vasta sitten palaamme tuonne viimeiseksi 3 viikoksi töihin, K 4.osastolle ja S 1.osastolle. Vähiin käy ennen kuin loppuu.

Täällä on nyt taas yllättäen joku kylmä kausi. Joka päivä kova tuuli ja lämpöasteet ei paljoa nouse. Viikonlopuksi luvattiin lämmintä ja aurinkoista, mutta tuulta silloinkin. Toivottavasti pääsiäiseksi edes lämpenee.

Me lähdemme nyt elokuviin ensimmäistä kertaa. Aiemmin emme ole menneet, koska ensinnäkään ei ollut hyviä leffoja ja toisekseen luulimme niiden olevan portugaliksi dubattuja. Mutta kysyimme asiasta töissä ja selvisi, että ovat vain portugaliksi tekstitettyjä :) Elokuvateatteri on ainakin ulkoapäin hieno ja leffat maksavat vain 2-3 €/henkilö, joten useammankin elokuvan olemme nyt suunnitelleet katsovamme. Elokuvia esitetään täällä ilmeisesti vain viikonloppuisin tai jotkut leffat ovat esim.to-la tai su-ma, mutta sitten niitä ei enää näytetä eli esitysaika on todella lyhyt. Ehkä täällä ei ole niin helppoa saada katsojia ja elokuvia ei haluta pyörittää tyhjille saleille.