Erilainen viikko

Töissä vietimme San Bento Mennin päivää eli kyseinen herra oli sairaalan perustajamunkki. Päivää vietettiin siten, että menimme sairaalan alueella olevaan kappeliin viettämään katolilaista messua ja siellä oli erilaisia tehtäviä henkilökunnalla ja opiskelijoilla (potilaat meidän sairaalasta ja miesten sairaalasta olivat kuulijakuntana). Osa luki tekstejä ja meidän tehtävänä oli kaksin kantaa Bento Mennin kuva alttarille Jussin lukiessa tekstiä. Ohjeistus oli vähän kuinka sattuu, niin kuin täällä yleensäkin aina, kun kaikki häsläävät ja puhuvat yhteen ääneen, joten pientä sekoilua siellä alttarilla oli. Tarkoitus oli antaa taulu papille sitten kun Jussi lopettaa puhumisen, mutta Jussipa ei lopettanut ollenkaan ja osa työntekijöistä alkoi näyttää meille, että nouskaa sinne ylös alttarille ja mehän noustiin ja sitten taas toiset pyöritti päätä että ei ei ja me oltiin vähän hämmentyneitä, mutta onneksi pappi tuli lopulta näyttämään mihin sen taulun voi laittaa ja sitten poistuimme nopeasti takavasemmalle. Ei ole helppoa tulkita ihmisiä kun ei ymmärrä kieltä 😊 Mutta ainakaan ei kompastuttu eikä tiputettu tärkeän herran kuvataulua! Hauskaa se vain oli ja taas voi sanoa, että vaikka oli kyse katolilaisesta kirkkotapahtumasta ja heidän voisi ajatella suhtautuvan vakavasti uskonasioihin, niin tosi rennolla otteella tuokin koko tapahtuma meni ja vaikka kaikenlaista muutakin sekoilua siellä tapahtui, niin kaikki vain nauroivat. Ja taas tuli täysin puskista se kohta papin saarnaa, kun kaikki alkavat kiitellä, halailla ja pussailla lähellä oleviaan. Luulimme olevamme turvassa takaseinällä täysin kaksin. Meidän edessä seisoi herra isoherra eli sairaalan johtaja ja hän tuli ensin meitä yhtäkkiä kättelemään ja sen jälkeen lähimmät hoitajat Jussi, B. ynnä monet muut hyökkäsivät meitä kaulailemaan 😊

Pitipä muuten googlettaa siinä papin saarnan aikana, että miten yleensä suhtaudutaan siihen, että luterilaiset ovat katolilaisessa kirkkotapahtumassa. Aina tulee mietittyä, että kuinka tuo päänunna L tuolla mihinkäkin suhtautuu ja tietysti haluamme kunnioittaa heidän tapojaan. L on tosi mukava ja huolehtivainen, haluaa meidät aina kaikkeen mukaan, mutta hän osaa olla myös aika kova täti ja pitää kyllä alaisensa kurissa. Ensimmäisellä kerralla messussa meille näytettiin, että tulkaa vain mukaan ehtoolliselle (johon siis osallistui ihan kaikki), mutta me ei menty, koska meidän mielestä se ei tuntunut sopivalta. Nunna L siinä sitten pääjohtajalle tai jollekin näytti kommentoivan, että me kuulumme eri uskontoon. Tai käytännössähän kuulumme samaan uskontoon, mutta eri kirkkokuntaan kuitenkin. Tällä kertaa siis googletimme, että voimmeko mennä myös jonoon ehtoolliselle muiden perässä. Eli lyhyesti tietopläjäys: luterilainen saa mennä ehtoollisen aikana alttarille siunattavaksi, mutta leipää ja viiniä ei tulisi vastaanottaa. Tuolla tosin ei menty alttarille, vaan käveltiin jonossa papin luo ja pappi tarjosi vain leivän, viinin hän joi lopuksi itse että hörps vain 😊 Eli emme menneet jonoon muiden perässä ja tällä kertaa sitä ei meiltä odotettukaan.

Bento Mennin päivään liittyi myös koko henkilökunnan yhteinen ruokailu, joka oli kovasti odotettu tapahtuma meidän sairaalassa. Ruoka oli hyvää, erityisesti kakkubuffet oli aivan mahtava, ja seura oli kovaäänistä ja iloista. Työaikaan tarjottiin myös viiniä, mutta ei kahvia (eriskummallista suomalaisesta näkökulmasta). Me kaikki opiskelijat hakeuduimme istumaan samaan seurueeseen. Oli ilo seurata porukan ilakointia, joka oli siis kovaäänistä jo ennen viinitarjoilua, kun porukka tuntui olevan niin rennosti ja hyväntuulisesti kaikki keskenään siivoojista johtajiin. Jälleen täytyi kyllä iloita tuosta hierarkian täydellisestä puuttumisesta, kun kaikki ovat samalla viivalla ammatista riippumatta. Isojohtaja piti puheen ja palkitsi 25 vuotta talossa työskennelleet ja hänen puheensa oli kaikkien naurusta päätellen hauska ja hulvaton. Palkittuja vaadittiin pitämään kiitospuhe ja he totesivat lyhyesti olevansa kiitollisia jne. Erityisesti mieleen jäi se, että kaikki olivat niin rentoja ja huolettomia, kukaan ei näyttänyt jännittävän edes kiitospuheen pitämistä ja miksi olisivatkaan jännittäneet, kun tilaisuus ei ollut milläänlailla jäykkä tai vakava (niin kuin Suomessa vastaavat tilaisuudet saattaisivat olla ilman alkoholitarjoilua, ei tokikaan voi yleistää).

Torstaina meillä oli yllättäen jälleen vapaapäivä, koska täällä oli Liberty day tai Freedom day, kuinka sitä haluaa kutsua. Kyse ei siis ollut itsenäisyyspäivästä, mutta jonkinlainen vapaus muiden maiden vallasta tuona päivänä oli tapahtunut kuitenkin. Saimme siis yhden lisäpäivän aikaa tehdä jälleen mitäs muutakaan kuin koulutehtäviä. No kävimme me rannallakin lisäksi. Kaupungin torilla oli torvisoittokuntia esiintymässä, me kuuntelimme niitä vain parvekkeella ja ohimennen esiintyjiäkin nähtiin rannalle mennessä. Pieni ilotulituskin illalla käväisi taivaalla, mutta muuten perheet ilmeisesti keskittyivät viettämään juhlapäivää kodeissaan.

Keskiviikkoiltana myöhään koordinaattori M laittoi meille viestiä, että ei ole ehtinyt aiemmin ilmoittaa, mutta perjantaina saamme mennä terveyskeskukseen koko päiväksi tutustumaan haavanhoitoon. Koska torstai oli vapaa, niin perjantai tuli niin nopeasti, että emme ehtineet hakea työvaatteitamme sairaalasta. Ilmoitimme siitä M:lle (joka itse asiasta liian myöhään meille kertoi) ja hän lupasi tulla meitä hakemaan perjantaiaamuna autolla ja kuljettaa meidät ensin sairaalaan hakemaan vaatteet ja sitten esitellä meidät terveyskeskuksen hoitajille.

Haavanhoito suoritetaan täällä siis terveyskeskuksessa. Siellä työskentelee 5 hoitajaa, yleensä 2 on aina kerralla vuorossa joko klo 8-15 tai 13-19.30 ja paikka on auki myös viikonloppuisin klo 9.15-14.15. Molemmat vuorossa olevat hoitajat hoitavat haavoja omissa huoneissaan ja tulevat tarvittaessa toistensa avuksi. Potilaita tulee ajanvarauksella 15 minuutin välein ja välillä tulee lisäksi ilman aikaakin akuutteja tai muuten vain sisään käveleviä potilaita. Potilaita kertyy siis päivän aikana jopa 60 per hoitaja, se on aikamoinen määrä se. Toinen hoitajista kertoi muuttaneensa tälle saarelle Madeiralta poikaystävän perässä. Madeiralla hän asui hienoissa puitteissa rannan äärellä ja hän työskenteli yksityisellä paljon suuremmalla palkalla ja tätä saarta hän moitti vähän pieneksi ja tylsäksi, mutta täältä hän kuitenkin oli saanut vakipaikan. Hoitaja oli erittäin nuoren näköinen, jännä kun jotkut näyttävät täällä ihan tosi nuorilta, välillä miettii että onko joku edes aikuinen, mutta ikää hänellä oli kuitenkin 34 vuotta. Ja sitten taas jotkut 45-vuotiaat voi näyttää 60-vuotiailta.

Haavanhoito oli tuolla kyllä ammattimaista ja täytyy sanoa, että nyt haavanhoito oli samanlaista kuin mitä olemme keskussairaalan haavahoidossa Suomessa nähneet, myös välineet olivat pitkälti samoja. Eroavaisuuksiakin kyllä löytyi paljon ja erityisesti ihmetytti se, kun jotkut potilaista tulivat omien ideaalisiteiden ym.välineiden kanssa. Se tuli heille halvemmaksi, jos he itse toivat omia tarvikkeita. Ja aineet oli monet sellaisia kovia aineita, joita Suomessa ei käytettäisi. Lisäksi kun aikaa oli yhdelle potilaalle se 15 minuuttia, niin kyllähän he aika nopeasti haavat hoitivat, että siinä ei kyllä kauaksi aikaa jääty haavoja rapsuttelemaan.

Jotkut potilaista juttelivat meidän kanssa innoissaan englanniksi ja jotkut yrittivät vaikkei niin osanneetkaan. Eräs bussikuski jäi erityisesti mieleen, kun hän kertoi matkustaneensa ympäri Eurooppaa, Kanadassa oli ollut kuudesti ja New Yorkissa ja Philadelphiassa muutaman kerran. Kertoi, että hänen sukuaan asuu Amerikassa ja muun muassa hänen veljensä asuu siellä, tekee kovasti töitä ja ansaitsee hyvin. Veli oli joskus houkutellut häntä muuttamaan myös sinne ja hän oli todennut: ”Sulla on ehkä rahaa, mutta mä arvostan enemmän elämää.” Tämä jäi kyllä mieleen, taidetaan ottaa uudeksi motoksemme!

Työpäivän päätteeksi otimme lapset mukaan jalkapatikkaan ja suuntasimme vielä omaan sairaalaamme. Siellä oli 4.osastolla järjestettynä brunssi (suomalaisittain nyyttärit) ja esiintyjäksi tuli yliopiston Tuna-bändi (tuna=tonnikala). Yliopistolla on kolme eri Tuna-bändiä ja kyseessä on ryhmä opiskelijoita, jotka tienaavat opiskelurahoja esiintymällä eri tilaisuuksissa. Musiikki on jotain vanhan kansanmusiikin ja nykymusiikin väliltä. Jussi ja B olivat pyytäneet, että meidän lapset tulisivat myös, koska he halusivat niin innoissaan heidät tavata ja potilaat tykkäävät lapsista, joten ylipuhuimme lapset mukaan. Poitsu sanoi moneen kertaan, että hän ei tule, jos hänet vedetään taas johonkin tanssiin mukaan (kuten huomaa niin meidän lapset ei halua koskaan mitään ylimääräistä huomiota osakseen 😊), mutta nyt ei ollut pelkoa sellaisesta. Bändissä esiintyi tämä sählääjä-opiskelija myös, josta aiemmin kerroimme (rikkoi mm.sängyn). Oli ilo nähdä kun potilaat nauttivat musiikista, pari pisti ihan tanssiksikin bändin edessä.

Kaksi vajaata viikkoa eli 8 päivää enää työharjoittelua jäljellä, ou nou!