Työharjoittelu alkaa

Meillä oli 3 tuntia kestävä perehdytys, kun Azorien yliopiston koordinaattori otti oikein elämäntehtäväkseen meidän viihtymisen saarella ja hyvä niin. Tapasimme koordinaattorin yliopistolla ja siellä hän esitteli meille yliopiston ja kertoi meidän harjoittelusta ja kaikista mahdollisista käytännön asioista. Sitten ajoimme hänen kanssa sairaalalle, jossa tutustuimme hoitajiin ja sairaalaan.

Kaikki jännittivät kovasti englannin puhumista ja olivat kovin haluttomia sitä puhumaankaan, useimmat heistä eivät selkeästi englantia osanneetkaan, mutta muuten meidät otettiin todella hyvin vastaan. Kaikki olivat uteliaita meitä kohtaan ja olimme selkeästi odotettu nähtävyys. He sanoivat meidän olevan hulluja, hyvällä tavalla hulluja ja todellisia seikkailijoita, kun uskalsimme lähteä koko perheen kera ulkomaanvaihtoon ja opiskelemme uutta alaa tällä ikää. Täällä kun kaikki opiskelevat nuorena jo jonkin ammatin ja pysyvät sillä alalla koko elämänsä, ei ole täällä niin helppoa vaihtaa alaa tai opiskella useampia ammatteja kuten Suomessa on. He ihmettelivät myös, kuinka olimme juuri Azoreille keksineet tulla, kun maailmassa olisi monia muitakin paikkoja. Tuntui siltä, että vaikka meille tämä saari näyttäytyy ylikauniina ja ihmeellisenä paikkana, niin he vähän häpeilevät omaa saarilaisuuttaan.

Tämä psykiatrinen sairaala on nunnien vetämä naistensairaala, vieressä on munkkien vetämä miestensairaala. Sairaala on perustettu vuonna 1967, mutta samanlaista toimintaa on ollut jo 1800-luvulta alkaen. Sairaalassa on kaikenikäisiä mielenterveyspotilaita, muistisairaita vanhuksia ja lisäksi vakavasti sairaita lähinnä iäkkäitä potilaita. Useammilla vakavasti sairailla on joku syöpä. Sairaalassa on monenlaista toimintaa ja isossa sairaalassa onkin hyvin erilaisia osastoja. Osa potilaista on täysin vuodepotilaita, osa mielenterveyspotilaista asuu laitosmaisissa olosuhteissa ja osa kodinomaisissa tiloissa, joissa he ovat enemmän omatoimisia. Lisäksi on vanhuksille palvelukotimaista toimintaa, kaikenlaisille potilaille päivätoimintaa, erilaisia terapioita kuten musiikki- ja taideterapiaa, hevosterapiaa, uimahallikäyntejä ym.

Aloitimme työt suurella jännityksellä, edeltävänä yönä ei paljoa tullut nukuttua, mutta jännitys helpotti nopeasti kun vastaanotto oli niin hyvä. Sairaalassa on hyvin paljon avustajia ja työntekijöitä, joilla jokaisella on oma selkeä roolinsa. On laitosavustajien kaltaisia työntekijöitä, lähihoitajien kaltaisia, sairaanhoitajia (jotka ovat vastuussa lääkkeiden jakamisesta ja kaikesta mahdollisesta sairaanhoidollisesta työstä, he eivät osallistu perushoitoon, ruuanlaittoon eikä siivoukseen), lääkäreitä, psykiatreja, kampaaja, terapiatoiminnan työntekijöitä, sosiaaliassistentti ym. Lisäksi vanhusten avustajina toimii nuoria kehitysvammaisia naisia, jotka pitävät vanhuksille seuraa, kävelyttävät käytävillä ym. Avustajat tulevat aamuisin meidän kanssa samaan aikaan töihin ja hyvin innokkaina, tietävät tekevänsä tärkeää työtä. Aivan mahtava idea tuo ja olisi ihan Suomeenkin kopioitavissa!

Kaikki tuntuvat tulevan hyvin toimeen keskenään, he ovat iloisia ja työskentelevät rennolla otteella. Välillä musiikki raikaa, hoitajat hyräilevät tai laulavat jne. Ja potilaiden kohtelu on todella huomioivaa, kaikkia ohimennen kosketetaan tai silitetään, muutenkin täällä herkästi kosketetaan, halaillaan ja annetaan poskisuudelmia. Tietystikään emme ymmärrä kaikkea heidän sananvaihtoaan, mutta hyvin positiivisen kuvan olemme kuitenkin heidän työskentelystään saaneet.

Välillä on huomannutkin Suomessa työskennellessä sen, että kaikenlainen negatiivisuus työpaikalla tarttuu herkästi koko työyhteisöön. Jotkut työntekijät vain ovat sellaisia, että valittavat kaikesta ja mikään ei ole koskaan hyvin, vaikka lopun viimein mitään valittamisen aihetta ei oikeasti olisikaan. Täällä on jo nyt neljän työpäivän jälkeen huomannut kuinka herkästi myös ilo tarttuu ja kun työntekijät ovat positiivisia eivätkä moiti ja motkota, vaikuttaa se koko työyhteisöön ja opiskelijana ja näin ”kielipuolenakin” uskaltaa rohkeammin kokeilla uusia asioita ja testata omia taitojaan. Vaikka kuinka mokaisi, saa vain hymyjä osakseen ja toteamuksen ”it´s okay, I can show you”. Eihän kukaan valmistunutkaan hoitaja ole koskaan ”valmis”, hoitotyössä oppii koko ajan uutta.

Ei voi tosiaankaan sanoa, että täällä hoitajilla olisi niin paljon paremmin asiat kuin Suomessa, että heidän asenteensa siksi olisi niin letkeän positiivinen. Hoitajien kompastuskivenä täälläkin on palkka ja he ovat käyneet lukuisia työtaisteluja palkan nostamisen eteen, ovat olleet jopa lakossa, mutta sekään ei auttanut. Hoitajan koulutus käydään täällä yliopistossa ja se kestää 4 vuotta, silti palkka on vain 980 €/kk. Toki verotus ja yleinen hintataso on täällä ihan eri kuin Suomessa, mutta silti. Lisäksi sairaalan tilat ovat aika alkeelliset ja vanhanaikaiset (vaikka tuo rakennus on rakennettu kuitenkin 1983) ja hoitajat joutuvat itse ostamaan omat työvaatteensa. Siksi heillä onkin yleensä vain yksi asu (ja ilmeisesti niitä pestäänkin aika harvoin…). Sairaanhoitajat työskentelevät täällä kolmessa vuorossa, päivävuoro on yleensä klo8-16 ja heillä on päivän aikana yksi kahvitauko noin klo10/10.30. Ruokatunti on tunnin mittainen klo13-14 ja se vähennetään työajasta. Päiväsaikaan sairaanhoitajia työskentelee 6-8, ilta-aikaan 2-4 ja öisin 1, mutta siihen on tulossa muutos, koska on laitonta työskennellä yksin sairaanhoitajana ja jossain vaiheessa heitä tuleekin olemaan 2.

Työasusta meinasi muodostua meillekin ongelma, koska täällä sairaanhoitajilla on koulussa jo omat asunsa, joita käyttävät työharjoitteluissa. He olivat olettaneet, että meilläkin on omat asut mukana ja me tietysti oletimme, että saamme työasut sairaalasta, kuten Suomessa saa. Olin asiaa vielä Miguelilta kysynytkin ja hän vastasi vain yes yes, ilmeisesti ei ymmärtänyt asiaa sitten. Ensimmäisenä aamuna kun töihin menimme ja kysyimme työasujamme, meinasi siitä muodostua oikein hulabaloo ja hoitajat soittelivat sinne ja tänne, koska ilman asua ei saisi työskennellä. Lopulta he saivat meille lainaan siksi päiväksi jotkut valkoiset paidat ja työskentelimme omissa farkuissamme, mutta meidän olisi pitänyt ostaa omat asut seuraavaksi päiväksi (olisivat maksaneet vähintään 100 €/henkilö). Ihanat hoitajat kuitenkin keksivät, että heillä on ylimääräisinä kaksi valkoista pitkää takkia, jotka voivat tuoda meille seuraavaksi päiväksi. Kävimme ostamassa kevyet verkkarihousut työhousuiksi ja niiden kanssa olemme käyttäneet ”lääkärintakkejamme” kuin tohtorit konsanaan. Ja hoitajien pääpomo eli sisar/nunna oli sitä mieltä, että nyt meillä on tosi hyvät asut.

Tästä on hyvä jatkaa harjoittelua!