ENSIMMÄINEN TYÖHARJOITTELUVIIKKO TAKANA

Nyt on ensimmäinen työharjotteluviikko suoritettu ja vähän tuntuu kyllä väsymyksenä kaikki ne uusien asioiden ja ihmisten kohtaaminen ja kielten sekamelska. Olemme saaneet uudet nimetkin täällä kun hoitajat ovat oikeat nimemme omavaltaisesti lyhentäneet eli näiden meidän hienojen lääkärintakkien myötä saanemme esittäytyä: (tohtori) Maija ja (tohtori) Ken.

Tälle kauniille pienelle saarelle ja omaan asuntoomme olemme myös hyvin jo kotiutuneet ja arki on alkanut rullata kuten kotona konsanaan.

Meidän työpäivän kulku on seuraavanlainen:

Aamuisin kävelemme 1,7 kilometrin matkan (ylämäkeä mukulakivillä) kahdeksaksi töihin. Bussilla emme ole kulkeneet kuin kerran, koska bussi lähtee vasta klo 8 ja silloin meidän pitäisi olla jo aamuraporttia kuulemassa. Tosin aamuraportti on portugalin kielellä, että me emme siitä mitään saa irti. Yhtenä aamuna vettä satoi sivusuunnassa ja oli kova tuuli, menimme bussilla ja olimme töissä klo 8.25. Suomalaiselle luonteelle tuollainen myöhästyminen ei oikein sovi, vaikkakin hoitajat on meille sanoneet, että eihän teidän nyt toki kävellä tarvitse vaan tulkaa bussilla. Olemme kuitenkin kävelleet, satoi tai paistoi, tekee vain hyvää talven aikana rapistuneelle kunnolle. Ja kyllähän se jo takareisissä tuntuu, etenkin kun joudumme muutenkin joka paikkaan täällä kävelemään, ruokakauppaan ym.

Aamuraportin jälkeen lähdemme omiin kerroksiimme kaikki töihin, me työskentelemme eri kerroksissa nämä ensimmäiset 2 viikkoa ja sen jälkeen vaihdamme keskenämme. Eri kerroksissa työ vaihtelee paljon ja tässä postauksessa kerrommekin nyt 2.kerroksen työpäivästä. Aamun aikana otetaan verenpaineet (täällä aina ranteesta), verensokerit, saturaatiot ja lämmöt niiltä joilta pitää eli pääasiassa juoksemme edestakaisin käytävillä huoneiden välillä. Aamupalalla jaetaan lääkkeet, avustetaan syömisissä, jaetaan ruokia ja sitten käydään syöttämässä vuodepotilaita, nenämahaletkuruokintaa ym.

Klo10/10.30 on päivän ainut kahvitauko pohjakerroksen baarissa. Kaikki ei käy kahvilla ja kaikki jotka käy, käyvät vähän eri aikaan. Meidän juoma maitokahvi eli gelaun (miten lie kirjoitetaan) maksaa 0,65€. Paikalliset juovat vanhan pannussa seisseen kahvin makuiset vahvat espressot. Leivät maksavat saman verran kuin kahvi, mutta meillä on ollut eväsleivät yleensä mukana.

Sen jälkeen käydään hoitamassa kaikki haavat kaikilta. Haavaharjoittelijalla kun on Suomessa ollut harjoittelussa, niin voi vain todeta, että täällä on hyvin lapsenkengissä tuo haavahoito Suomeen verrattuna. Ei varmaan monikaan haava tule paranemaan meidän tääläoloaikana... Haavojen hoitamisen jälkeen kirjataan tietokoneelle mittaustulokset ja laitetaan valmiiksi seuraavan päivän lääkkeitä, kun farmaseutti on ne ensin tuonut. Lääkäri saattaa käydä ja hoitajan kanssa he miettivät yhdessä potilasasioita, portugalin kielellä tietenkin, joten jos sattuu ohjaajaksi englantia taitamaton hoitaja, jää suurin osa päivän asioista ymmärtämättä. Jännää myös sekin, että lääkäriksi asti voi opiskella täällä ilman, että oppii yhtään englantia...

Sitten onkin lounasrumba eli jaetaan lääkkeet, pistetään insuliinit, jaetaan ruokia, syötetään ja sama juttu taas vuodepotilaille ja nenämahaletkupotilaille. Aina lauletaan myös kiitoslaulu ruuan päätteeksi koko porukka. Se kuulostaa mukavalta traditiolta ja jokainen laulamaan kykenevä potilas osallistuu innokkaasti.

Sitten on tunnin ruokatauko, jota hoitajat nimittävät päivän parhaaksi tunniksi. Useimmilla on eväät. Jos syö baarissa, pitää ruoka tilata päivää ennen. Iltapäivä seurustellaan potilaiden kanssa. Meidän seurustelu on aika vähäistä kielivaikeuksien vuoksi, mutta yllättävän moni vanhus osaa ainakin jonkin verran englantia ja mielellään sitä yrittävät puhua. Yksikin heistä on asunut joskus Kaliforniassa ja mielellään kertoo muistojaan.

Mutta sitten pakko kertoa myös meitä yllättäneistä epäkohdista eli kaikki nämä päivän tapahtumat tehdään samoilla käsillä edes pesemättä niitä kertaakaan saatikka että käsiä desinfioitaisiin tai käytettäisiin hanskoja. Kyllähän me tiesimme, että ulkomailla aseptinen ei tarkoita samaa kuin Suomessa, mutta kyllä tämä vähän kuitenkin järkytti. Kaikenlaisia tulehtuneita haavojakin olemme nähneet hoidettavan paljain käsin ja ilman mitään suusuojia, itseasiassa suusuojia emme ole nähneet edes koko talossa. Joissain seinissä on desinfiointigeeliä, mutta se on oikein paksua ja eräskin hoitaja totesi, että ”ei ei sitä kannata ottaa, siinä on alkoholia!” Aivan, alkoholia nyt juuri kovasti kaipaisimmekin... Meidän aseptinen omatuntomme ei ole antanut periksi kulkea likaisilla käsillä hoitajien tapaan, vaan ostimme taskuun pienet desinfiointipullot ja vaivihkaa pesemme ja desinfioimme käsiä. Pitävät meitä varmaan hienohelmoina... Hanskattomuutta hoitajat perustelivat sillä, että tällä potilaalla ei ole infektiota... hmm... niimpä niin. Ehkä tuolla on niin tarkat säästötavoitteet, että kaikesta säästetään. Lisäksi potilailta itseltään laskutetaan kaikki käytetyt kertakäyttötarvikkeet ym. siksi niitä käytetään mahdollisimman vähän.

Ja muita huonoja puolia löytyy toki myös...yksi potilas ei suostunut ottamaan lääkkeitä, niin mitä tekee tämä aina niin ihanan aurinkoinen nuori hoitaja, hän tuli ja huusi tälle mummolle niin lujaa ja rumasti, että sivusta seuraajillakin nousi tukka pystyyn. No ottihan hän ne lääkkeet sitten, mutta että huutamallako nämä saadaan täällä tottelemaan jaa'a.

Eli sellaista täällä ensimmäisen viikon jälkeen. Onneksi nyt on muutama päivä vapaata, saadaan sulatella kokemuksia ja odotella lasten kanssa meidän kaukaisia Suomen vieraita saapuviksi. Täällä vaihtelee useasti päivässä sää raekuurosta (luit oikein, raekuuro on tullut jo kahtena päivänä!) kuuman polttavaan auringonpaisteeseen, tällä hetkellä on järkyttävä myrsky ja kaatosade. Toivottavasti on enimmäkseen aurinkoista sitten kun hiihtolomalaaset tuloo ❤

Työharjoittelu alkaa

Meillä oli 3 tuntia kestävä perehdytys, kun Azorien yliopiston koordinaattori otti oikein elämäntehtäväkseen meidän viihtymisen saarella ja hyvä niin. Tapasimme koordinaattorin yliopistolla ja siellä hän esitteli meille yliopiston ja kertoi meidän harjoittelusta ja kaikista mahdollisista käytännön asioista. Sitten ajoimme hänen kanssa sairaalalle, jossa tutustuimme hoitajiin ja sairaalaan.

Kaikki jännittivät kovasti englannin puhumista ja olivat kovin haluttomia sitä puhumaankaan, useimmat heistä eivät selkeästi englantia osanneetkaan, mutta muuten meidät otettiin todella hyvin vastaan. Kaikki olivat uteliaita meitä kohtaan ja olimme selkeästi odotettu nähtävyys. He sanoivat meidän olevan hulluja, hyvällä tavalla hulluja ja todellisia seikkailijoita, kun uskalsimme lähteä koko perheen kera ulkomaanvaihtoon ja opiskelemme uutta alaa tällä ikää. Täällä kun kaikki opiskelevat nuorena jo jonkin ammatin ja pysyvät sillä alalla koko elämänsä, ei ole täällä niin helppoa vaihtaa alaa tai opiskella useampia ammatteja kuten Suomessa on. He ihmettelivät myös, kuinka olimme juuri Azoreille keksineet tulla, kun maailmassa olisi monia muitakin paikkoja. Tuntui siltä, että vaikka meille tämä saari näyttäytyy ylikauniina ja ihmeellisenä paikkana, niin he vähän häpeilevät omaa saarilaisuuttaan.

Tämä psykiatrinen sairaala on nunnien vetämä naistensairaala, vieressä on munkkien vetämä miestensairaala. Sairaala on perustettu vuonna 1967, mutta samanlaista toimintaa on ollut jo 1800-luvulta alkaen. Sairaalassa on kaikenikäisiä mielenterveyspotilaita, muistisairaita vanhuksia ja lisäksi vakavasti sairaita lähinnä iäkkäitä potilaita. Useammilla vakavasti sairailla on joku syöpä. Sairaalassa on monenlaista toimintaa ja isossa sairaalassa onkin hyvin erilaisia osastoja. Osa potilaista on täysin vuodepotilaita, osa mielenterveyspotilaista asuu laitosmaisissa olosuhteissa ja osa kodinomaisissa tiloissa, joissa he ovat enemmän omatoimisia. Lisäksi on vanhuksille palvelukotimaista toimintaa, kaikenlaisille potilaille päivätoimintaa, erilaisia terapioita kuten musiikki- ja taideterapiaa, hevosterapiaa, uimahallikäyntejä ym.

Aloitimme työt suurella jännityksellä, edeltävänä yönä ei paljoa tullut nukuttua, mutta jännitys helpotti nopeasti kun vastaanotto oli niin hyvä. Sairaalassa on hyvin paljon avustajia ja työntekijöitä, joilla jokaisella on oma selkeä roolinsa. On laitosavustajien kaltaisia työntekijöitä, lähihoitajien kaltaisia, sairaanhoitajia (jotka ovat vastuussa lääkkeiden jakamisesta ja kaikesta mahdollisesta sairaanhoidollisesta työstä, he eivät osallistu perushoitoon, ruuanlaittoon eikä siivoukseen), lääkäreitä, psykiatreja, kampaaja, terapiatoiminnan työntekijöitä, sosiaaliassistentti ym. Lisäksi vanhusten avustajina toimii nuoria kehitysvammaisia naisia, jotka pitävät vanhuksille seuraa, kävelyttävät käytävillä ym. Avustajat tulevat aamuisin meidän kanssa samaan aikaan töihin ja hyvin innokkaina, tietävät tekevänsä tärkeää työtä. Aivan mahtava idea tuo ja olisi ihan Suomeenkin kopioitavissa!

Kaikki tuntuvat tulevan hyvin toimeen keskenään, he ovat iloisia ja työskentelevät rennolla otteella. Välillä musiikki raikaa, hoitajat hyräilevät tai laulavat jne. Ja potilaiden kohtelu on todella huomioivaa, kaikkia ohimennen kosketetaan tai silitetään, muutenkin täällä herkästi kosketetaan, halaillaan ja annetaan poskisuudelmia. Tietystikään emme ymmärrä kaikkea heidän sananvaihtoaan, mutta hyvin positiivisen kuvan olemme kuitenkin heidän työskentelystään saaneet.

Välillä on huomannutkin Suomessa työskennellessä sen, että kaikenlainen negatiivisuus työpaikalla tarttuu herkästi koko työyhteisöön. Jotkut työntekijät vain ovat sellaisia, että valittavat kaikesta ja mikään ei ole koskaan hyvin, vaikka lopun viimein mitään valittamisen aihetta ei oikeasti olisikaan. Täällä on jo nyt neljän työpäivän jälkeen huomannut kuinka herkästi myös ilo tarttuu ja kun työntekijät ovat positiivisia eivätkä moiti ja motkota, vaikuttaa se koko työyhteisöön ja opiskelijana ja näin ”kielipuolenakin” uskaltaa rohkeammin kokeilla uusia asioita ja testata omia taitojaan. Vaikka kuinka mokaisi, saa vain hymyjä osakseen ja toteamuksen ”it´s okay, I can show you”. Eihän kukaan valmistunutkaan hoitaja ole koskaan ”valmis”, hoitotyössä oppii koko ajan uutta.

Ei voi tosiaankaan sanoa, että täällä hoitajilla olisi niin paljon paremmin asiat kuin Suomessa, että heidän asenteensa siksi olisi niin letkeän positiivinen. Hoitajien kompastuskivenä täälläkin on palkka ja he ovat käyneet lukuisia työtaisteluja palkan nostamisen eteen, ovat olleet jopa lakossa, mutta sekään ei auttanut. Hoitajan koulutus käydään täällä yliopistossa ja se kestää 4 vuotta, silti palkka on vain 980 €/kk. Toki verotus ja yleinen hintataso on täällä ihan eri kuin Suomessa, mutta silti. Lisäksi sairaalan tilat ovat aika alkeelliset ja vanhanaikaiset (vaikka tuo rakennus on rakennettu kuitenkin 1983) ja hoitajat joutuvat itse ostamaan omat työvaatteensa. Siksi heillä onkin yleensä vain yksi asu (ja ilmeisesti niitä pestäänkin aika harvoin…). Sairaanhoitajat työskentelevät täällä kolmessa vuorossa, päivävuoro on yleensä klo8-16 ja heillä on päivän aikana yksi kahvitauko noin klo10/10.30. Ruokatunti on tunnin mittainen klo13-14 ja se vähennetään työajasta. Päiväsaikaan sairaanhoitajia työskentelee 6-8, ilta-aikaan 2-4 ja öisin 1, mutta siihen on tulossa muutos, koska on laitonta työskennellä yksin sairaanhoitajana ja jossain vaiheessa heitä tuleekin olemaan 2.

Työasusta meinasi muodostua meillekin ongelma, koska täällä sairaanhoitajilla on koulussa jo omat asunsa, joita käyttävät työharjoitteluissa. He olivat olettaneet, että meilläkin on omat asut mukana ja me tietysti oletimme, että saamme työasut sairaalasta, kuten Suomessa saa. Olin asiaa vielä Miguelilta kysynytkin ja hän vastasi vain yes yes, ilmeisesti ei ymmärtänyt asiaa sitten. Ensimmäisenä aamuna kun töihin menimme ja kysyimme työasujamme, meinasi siitä muodostua oikein hulabaloo ja hoitajat soittelivat sinne ja tänne, koska ilman asua ei saisi työskennellä. Lopulta he saivat meille lainaan siksi päiväksi jotkut valkoiset paidat ja työskentelimme omissa farkuissamme, mutta meidän olisi pitänyt ostaa omat asut seuraavaksi päiväksi (olisivat maksaneet vähintään 100 €/henkilö). Ihanat hoitajat kuitenkin keksivät, että heillä on ylimääräisinä kaksi valkoista pitkää takkia, jotka voivat tuoda meille seuraavaksi päiväksi. Kävimme ostamassa kevyet verkkarihousut työhousuiksi ja niiden kanssa olemme käyttäneet ”lääkärintakkejamme” kuin tohtorit konsanaan. Ja hoitajien pääpomo eli sisar/nunna oli sitä mieltä, että nyt meillä on tosi hyvät asut.

Tästä on hyvä jatkaa harjoittelua!

Taustaa

Haave ulkomaanvaihdosta sai alkunsa jo opintojen alussa ja vain kasvoi opintojen edetessä. Olemme molemmat aina halunneet ulkomaille edes hetkeksi töihin ja opintoihin liittyvänä työharjoitteluna on suht helppoa testata omaa viihtymistään ulkomailla ja tarkastella omia fiiliksiään. Koko perheen kera lähtö ei ole niin kovin helppoa, koska lasten koulujuttujen, omien opintojen, oman työn (opiskelemme siis monimuotona eli omien töidemme ohella) ja kotiin jäävän asunnon ynnä muiden asioiden järjestely vaatii todella paljon aikaa, hermoja ja jaksamista. Mutta kaikki on mahdollista ja kaiken pystyy kyllä järjestämään. Meille tämän kaiken järjestämisen rankkuus ehkä näyttäytyi parhaiten siten, että juuri ennen matkaa ja myös täällä ensimmäiset päivät olimme kaikki todella kovassa flunssassa, jollaista emme ole ennen ainakaan kaikki yhtä aikaa kokeneet.

Työharjoittelun ulkomailla rahoitamme Erasmus apurahoilla (jota perheelliset saa aavistuksen enemmän kuin yksinäiset), aikuiskoulutustuella ja omilla säästöillä. Aikuiskoulutustuen lisäksi on saatavilla myös normaalia suurempaa opintolainaa (850 €/kk), mikäli oikein tiukka paikka tulee. Asuminen tulee meillä aika kalliiksi ja lisäksi meillä on oman asunnon kulut kotimaassa juoksevina koko ajan, mutta onneksi ruoka ja muu on täällä Angra do Heroismossa kotimaata edullisempaa. Tosin ainakin nyt ensimmäiset 1,5 viikkoa on jo huomattu, että sitä rahaa kuluu koko ajan siihen tahtiin kuin olisimme vain lomailemassa ulkomailla. Koko ajan joku on ostamassa jotain "kivaa". Mutta tarvittaessa täällä pystyy kyllä ruokaostoksissa hyvin paljon säästämään ja mekin alamme tietoisemmin miettimään rahankulutusta sitten kun tämä alkuhuuma on ohi.

Azorit on 9 saaren saarirykelmä keskellä Atlanttia ja Azorit kuuluvat Portugalille. Portugalista nämä saaret sijaitsevat 1500 kilometrin päässä eli todellakin olemme keskellä merta, keskellä ei mitään. Täällä Terceiran saarella käy hyvin vähän turisteja, vaikkakin tämä meidän kaupunki Angra do Heroismo on yksi Unescon maailmanperintökohteista ja se tuo kesäisin tänne jonkin verran turisteja. Sen huomaa kyllä, että turisteja ei ainakaan tähän aikaan vuodesta ole (yksiin amerikkalaisiin olemme tosin törmänneet, heitä täällä käy kuulemma paljon), koska saamme aika paljon katseita osaksemme missä vain liikummekin. Ehkä se johtuu valkoisista naamoistamme tai oudosta kielestämme. Hotelleja täällä on todella paljon ja myös Airbnb:n kautta vuokrattavista asunnoista on paljon tarjontaa. Suoria lentoja Suomesta ei tänne saarelle ole eli ensin pitää lentää Lissaboniin ja sieltä Terceiran saarelle. Helsingistä Lissaboniin kestää 4,5-5 tuntia ja Lissabonista saarelle 2,5 tuntia.

Julkinen liikenne on täällä aika kehnoa ja ihmiset kulkevatkin joka paikkaan omilla autoillaan. Vaikka välimatkat on lyhyitä, on maasto jatkuvaa ylä- ja alamäkeä eli kävellen aika rankkaa. Pyörällä kukaan ei kulje juurikin noiden mäkien vuoksi ja koska pyöräteitä ei ole minkäänlaisia. Jalkakäytävät on korkeintaan puolen metrin levyisiä ja aika usein joutuu kävellä autotien reunassa. Autot ajaa pieniä mutkaisia kujia ja katuja pitkin todella lujaa, jalankulkijana on todellisessa vaarassa. Busseja kulkee kyllä, mutta pitää todella tietää, mihin bussiin menee, että pääsee oikeaan paikkaan. Bussipysäkeillä ei lue mitään, ei bussien numeroita, ei aikatauluja ei mitään eikä netistä ole mitään hyötyä. Me saimme bussiasemalta aikataulut ja opastuksen, kun kävimme siellä yliopiston koordinaattorin kanssa. Bussiliput maksavat etukäteen ostettuina 0,74 €/kpl ja bussista ostettaessa 0,82 €/kpl eli ei paljon mitään.

Seikkailu Azoreilla alkaa

Tulimme Azoreille, pienelle Terceiran saarelle Angra do Heroismon kaupunkiin 10.2.2019. Tarkoituksenamme on suorittaa täällä sairaanhoitajaopintoihin liittyvät työharjoittelut (mental health nursing and gerontology) ja olla täällä 3,5 kuukautta. Olemme vaasalainen aviopari ja opiskelemme yhdessä SeAMKissa, opinnot aloitimme syksyllä 2017. Azoreille lähdimme koko perhe eli meillä on mukana 14-vuotias tyttö ja 12-vuotias poika. Portugalia emme puhu kovin montaa sanaa eli englannilla yritämme pärjätä.

Tätä blogia kirjoitamme yhdessä ja tämä blogi on osa opintojamme. Aloitus on vähän viivästynyt, koska ensinnäkin oli vaikea oppia tämän blogin kirjoittamisen käytäntö ja kahta kirjoittajaa emme ole onnistuneet vieläkään tähän liittämään ja toisekseen, meidän alku on ollut täällä niin elämystentäyteinen ja tietyllä tapaa uuvuttava, että ei ole ehtinyt ja jaksanut tähän blogiin perehtyä. Mutta tästä eteenpäin kirjoitetaan sitten sitäkin vauhdikkaammin tai ainakin yritämme.

Ensimmäisen viikon pidimme täällä lomaa, perustimme kotia ja tutkimme saarta. Asunto meillä on Airbnb:n kautta, koska edullista kalustettua vuokra-asuntoa oli vaikea saada. Vuokran päälle olisi tullut vielä lämmityskulut, sähkölaskut, vesilaskut, kaasumaksut ym. Lisäksi otimme yhteyttä useaan eri vuokranantajaan, mutta harva heistä vastasi mitään. Airbnb osoittautui helpoksi ja turvalliseksi vaihtoehdoksi, lisäksi asunnon omistajaan saamme yhteyden helposti Airbnb:n kautta tai hänen henkilökohtaisesta puhelinnumerosta. Yksinäinen opiskelija olisi saanut 150 eurolla opiskelija-asuntolasta huoneen, mutta meille perheellisinä asuminen tuli paljon paljon kalliimmaksi. Asunnossamme on 4h+k+patio. Ensin asunto tuntui tosi kostealta ja kylmältä ja haisi kostealta kellarilta, mutta aurinkoisina päivinä kuivuu ja lämpiää nopeasti. Näissä asunnoissa ei täällä ole keskuslämmitystä ollenkaan, mutta onneksi on erillinen kaasulämmitin tarvittaessa käytettäväksi. Me olemme kyllä käyttäneet sitä joka päivä. Pyykkiä kun pesee, pitää valita sellainen päivä, että aurinko varmasti paistaa, koska sisällä ei pyykit kuivu ollenkaan. Sää on kuitenkin sen verran vaihteleva täällä, että oikeastaan joka päivä näin talvisaikaan jossain vaiheessa ripottelee vettä. Se on aika haasteellista pyykkien suhteen. Mutta kun aurinko paistaa, on se todella lämmin ja vaikka lämpötila olisi +16, tuntuu se täällä +20 ainakin.

Kaikki toimii täällä kaasulla. Hella on kaasuhella ja jopa vesikin lämmitetään kaasulla. Jääkaappi ja valot sentään toimivat sähköllä. Uunia täällä ei ole ollenkaan ja se on ollut aika harmi, yllättävän paljon olisi uunia lapsiperheessä jo tarvinnut. Onneksi on sentään mikro.

Ensimmäisen viikon ajan meillä oli auto vuokrattuna eli pääsimme tutkimaan saarta. Aivan mahtavia maisemia täällä kyllä on ja tuo meri on todella vaikuttava. Meille vaasalaisille meri on aina tärkeä, täällä onkin päässyt ihastelemaan todellisen valtameren kuohuja ja maininkeja. Varsinkin myrskyisellä säällä aallot on todella valtavat ja kuohuvat, jopa vähän pelottavat, erityisesti oli sinä iltana kun täällä annettiin oikein myrskyvaroitus. Tuo meri tekee ilman myös hyvin raikkaaksi ja happirikkaaksi.

Ensimmäisen viikon jälkeen saimme naamamme punoittaviksi, koska aurinko oli salakavalan lämmin emmekä löytäneet mistään kaupasta aurinkorasvaa. Tai löytyhän jostain yhtä merkkiä, mutta se oli niin hajustettua, että ei sitä olisi pystynyt käyttää. Lopulta hoksasimme etsiä aurinkorasvaa apteekista ja siellähän niitä olikin paljon eri vaihtoehtoja. No sitten tosin alkoi sateet ja pilviset päivät, että eipä ole rasvaa tarvittukaan.

Täällä muuten käytetään joka asiassa ja paikassa paljon voimakkaita hajusteita ja hajusteyliherkälle ihmiselle se on ihan hirveätä. Asunnostakin löytyi mitä kummallisemmista paikoista hajusteita, muun muassa vaatekaapeista, ja veimmekin ne kaikki heti ensitöiksemme pihan patiolle. Hajustamatonta pesuainetta oli tosi vaikea löytää, varsinkin kun kaikki luki portugalin kielellä, mutta onneksi kaupan myyjät auttoivat.